Mitä muutakaan se alkio olisi voinut olla kuin poikkeava. Epänormaali. Ei kehittyisi lapseksi.
Kromosomivirhe on sellainen kirosana, ettei pahempaa ole. Siihen tiivistyy monen kuukauden läpieletyt ja salatut tunteet, pirunmoinen pinnistely, vaiva, itku, toivo, kipu, turhautuneisuus ja mitä näitä äärituntemuksia nyt on. Mihin tästä nyt oikein suunnataan? Millä voimilla jaksaisi odottaa lahjasoluja vielä kuukausia? Ja millä voimilla jaksaisi vielä kantaa näitä saastaisia, maailman turhimpia munasarjoja, jotka tuottavat vain viallisia soluja, joista ei ole mihinkään?
Olipa todella surullista kuulla. Kenelläkään ei varmaan ole riittävän lohduttavia sanoja juuri nyt. Itke, sure, vihaa. Ehkä jossain vaiheessa negatiiviset tunteet haalistuvat. Elämä on epäreilua, eikä sille oikein mitään voi. Ehkä saatte vielä lahjasoluilla vauvan. Minulla ei ole itselläni asiasta kokemusta, mutta lahjasoluilla lapsia saaneet sanovat, ettei vauvan alkuperää mieti enää siinä vaiheessa, kun se on ensi kertaa sylissä. Kliseistä ehkä, mutta vanhemmuus on niin paljon muutakin kuin biologiaa. Ja kiitos tästä blogista ja raskaan taipaleesi jakamisesta. Se on antanut varmasti vertaistukea monille, minullekin. Oma tieni oli huomattavasti lyhyempi kuin sinun mutta päättyi valitettavasti samaan lopputulokseen, eli omilla soluillani en tule lasta saamaan. Se on ollut kovin katkera pala nieltäväksi.
VastaaPoistaNaurettavintahan tässä on se, että tiedän vielä nousevani tästä suosta ja toivovani ihmettä. Toisaalta tiedän, etten kyynisty niin kauan kuin jaksan tehdä niin. Yksi pelkoni on, että jos tämä tuska haalistuisi, veisi se elämästä samalla myös muutkin värit ja tunteet. Mutta tämä tie jatkuu vielä - tavalla tai toisella.
PoistaMukava kuulla, että kokemuksistani on ollut apua. Itselleni kirjoittaminen on tärkeä tapa muotoilla tätä tapahtumien ja yksityiskohtien kaaosta jonkinlaiseen järjelliseen muotoon, tapa purkaa ja samalla myös tallettaa kaikkea mitä en enää kykene itse muistamaankaan. Kiitos, että luet!