Ainoa mikä on varmaa

Mietin tänään sitä, miten naiivin tyhmä sitä on lähtiessään lapsettomuushoitoihin. Jostain syystä sitä erehtyy ajattelemaan niin, että jos nyt hoidan oikein hyvin ja tunnollisesti asiat a, b ja c ja tehdään tutkimukset x, y ja z ja valitaan niiden perusteella oikeat lääkkeet, niin aikavälillä x syntyy lapsi.

Totuus on kuitenkin se, että hedelmöityshoidoissa ainoa varma asia on se, että mikään ei ole varmaa. Joskus törmään ihmisiin, jotka oikeasti luulevat, että kaikki on ok, jos missään perustutkimuksessa ei ole havaittu poikkeavaa, ja sitten ihmetellään miksi ei raskauta ei kuulu eikä näy, vaikka kaikki näyttää olevan päällisin puolin kunnossa. Vaan kun ihmiskroppaa ei voi pakottaa sellaisten keinotekoisten rajojen sisään ja poissulkea yksitellen raskautumista haittaavia seikkoja. Aina on osa-alueita, joiden rooli raskautumiselle on vielä tutkimatta - kaikkea ei tiedetä. On lohdutonta ajatella, että aina on mahdollista, että raskautumisen estää joku asia, jota ei vaan osata vielä ottaa huomioon ja tutkia, jonka merkitystä raskauden alkamiselle ei tunneta ja joka ehkä muutaman vuosikymmenen kuluttua onkin itsestäänselvä asia. Samalla tietenkin on lohdullista, että joku toinen ei tulevaisuudessa elä enää samassa epätietoisuudessa saman seikan suhteen, koska tutkimusta tehdään koko ajan, ja uutta opitaan. Mutta mistä joillakin tulee se itsevarmuus tilanteissa, joissa tehdyissä tutkimuksissa ei ole todettu ns. normaalista poikkeavaa, ja silti uskotaan "kaiken olevan tutkimusten mukaan kunnossa, joten vika on varmastikin puolisossa"? Tai sama toisinpäin, jos on löydetty esimerkiksi siittiöistä vikaa, miksi oletetaan, että muualla ei ole vikaa? Voihan raskautumisen estää useakin seikka samanaikaisesti ja silloin on tyhmyyttä lopettaa tutkimukset ensimmäiseen todettuun poikkeamaan. Julkisella puolella toimitaan käsittääkseni tähän tapaan, koska ei yksinkertaisesti nähdä tarpeelliseksi tuhlata verovaroja lisätutkimuksiin. Keskenmenotutkimuksetkaan eivät myöskään ole tyhjentävän vastauksen antavia testejä, vaan kaiken voidaan todeta olevan aivan normaalisti, ja silti raskaudet menevät kesken. Mikä olisi sen suorempi merkki siitä, että hedelmöityksen ja raskauden maailmassa on vielä paljon opittavaa?

Ihmettelen sitäkin, miten joillakin klinikoilla siirretään jopa kaksipäiväisiä alkioita. Jos meidän kohdallamme kaikki alkiot olisi pakastettu kaksipäiväisinä, olisi niitä ollut yllin kyllin pakastin täynnä! Niitä olisi sitten siirretty yksi toisensa perään ihmettä odotellen, kun tosiasiassa blastokystiksi kehittymättömillä alkioilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta edes kiinnittyä. Tälläisiä turhia siirtoja olisi ollut kohdallanne kymmeniä! En voi edes kuvitella sitä hukatun toivon ja pohjattoman surun määrää mikä niistä olisi seurannut. Puhumattakaan siitä miten monta kuukautta olisi mennyt täysin hukkaan toivoessa ja pettyessä. Olisihan se ollut hienoa kertoa, miten monta alkiota saatiin pakkaseen, JOS en tietäisi paremmin. Kun tietää faktat, ei se kymmenen kaksipäiväistä pakkasessa kuulosta kovinkaan hyvältä. Jos niistä puolet selviää blastoiksi, ja niistä puolessa on kromosomivirheitä, ei todellinen tulos olekaan kymmenen vaan kaksi. Ja niistä todennäköisimmin kiinnittyy vain toinen. Lapsettomuushoitojen matematiikka on valitettavan karua, mutta sen tiedostaminen säästää suurilta suruilta ja pettymyksiltä. Ja joskus saattaa jopa yllättää jonkun iloisesti (mutta ei meitä).

Olisipa itselläkin vielä aikaa hyödyntää kaikki tulevaisuudenkin tutkimustieto ja uudet keinot hedelmöityshoidoissa. Olisinpa nuorempi. Olisinpa viljelyttänyt kaikki alkiot heti blastokyseteiksi. Olisinpa vaatinut ensimmäiseltä lääkäriltäni enemmän tutkittua faktatietoa hoitovalintojen perusteluiksi. Nyt on vain yritettävä käyttää hyväksi jäljellä oleva aika ja kaikki mahdolliset keinot. Kortit on jo jaettu ja niillä on pelattava. Upporikasta ja rutiköyhää.