Turpeat munikset ja aatokset

Munasarjat on yksi niistä sellaisista elimistä, jonka olemassaoloa ei tiedosta, ennenkuin on pakko. Olen nyt pistänyt Pergoveristä 300 iu muutamana iltana, ja munarakkuloiden pitäisi nyt olla sen kokoiset, että ne voidaan kerätä loppuviikosta. Veikkaan, että munarakkuloiden koko on nyt jossain 16 mm molemmin puolin, ja jos kummassakkn munasarjassa on kymmenisen tuon kokoista yhdessä rykelmässä lomittain, lähentelee yksittäinen munasarja kymmentä senttiä halkaisijaltaan. Sen kieltämättä huomaa - etenkin iltaa kohti alkaa vatsan sivuilla tuntua selkeää painetta. Onneksi ei tunnu kipua, vaan pelkästään sellaista hyvää "nyt jotain oikeasti tapahtuu" -tunnetta. Välillä on ollut myös aika epäuskoinen olo, kun missään ei tunnu mitään, mutta punktion lähestyessä saa onneksi näitä hyviä konkreettisia muistutuksia fyysisten tuntemusten muodossa.

Henkisestikin luulen olevani tällä hetkellä suhteellisen hyvässä paikassa, vaikka aika ajoin katkerat ajatukset luonnollisesti nostaakin päätään. Silloin mietin lähinnä sitä, miksi ympärillä lapsettomuushoidoissa olevat tulevat raskaaksi, joko hoidoilla tai yllätyksenä aivan luomusti, mutta meidän kivinen tie tuntuu jatkuvan ikuisesti. Miksi meille ei suoda iloista yllätystä sen sijaan, että joudumme miettimään hoitovaihtoehtoja. Mitä muut ovat tehneet oikein? Mitä olemme tehneet elämässä niin väärin, että meitä rangaistaan? Kaikki hyvä tuntuu tapahtuvan toisille, ja me saamme vain seurata toisten onnea. Ihmisten kysellessä mitä kuuluu tekisi mieli avautua ja kertoa mitä meille oikeasti kuuluu. Sen sijaan tyydyn ainoastaan toteamaan "Ei meille mitään erikoista." Vaikka todellisuudessa ei mitään muuta kuulukaan kuin keskimäärin melko erikoista: munisten kasvattelua hormoneilla, päivien laskemista punktioon, pgs-tulosten saapumiseen ja mahdolliseen siirtoon, kuukausien laskemista omaan syntymäpäivään, jolloin saa taas itkeä vanhenemistaan ja sitä, ettei vieläkään ole kenenkään vanhempi ja saanut tehdä omista vanhemmistaan isovanhempia, rahojen laskemista siltä varalta, että vielä haluaisi tehdä yhden hoidon uusilla hienosäädöillä, pinnasängyn kohtalon pohtimista, hioisiko ja maalaisiko vai laittaisiko suosiolla kiertoon tilaa viemästä, ja päivästä toiseen mekaanista töissä käymistä, vaikka mieli ja ajatukset on aivan jossain muualla. Uranvaihtokin on käynyt mielessä yhä useammin. Jollain tapaa elämästä täytyisi saada merkityksellisempää, ja jollei se onnistu jälkikasvua saamalla, täytyy laittaa uusi elämä ihan tosissaan mietintämyssyyn. Toistaiseksi hoidot kuitenkin jatkuvat ja säännöllinen palkka on niiden mahdollistamiseksi enemmän kuin tarpeen. Muut unelmat saavat vielä odottaa, kun tärkein niistä on työn alla.