Uusi hoitokierto on lähtenyt hyvin käyntiin, ja eilisen ultran perusteella ensi viikolla olisi suurin piirtein samanlainen satsi folleja tuloillaan kuin viimeksi. Nyt tarkoituksena on kasvattaa folleja vielä hieman viime kertaa suuremmiksi, jotta munasolujen viimeisen vaiheen kypsyminen onnistuisi paremmin. Lääkäri perusteli tätä sillä, että viime hoidon alkioviljelytietojen perusteella yksikään munasolu ei ollut ylikypsä, joten kasvatteluvaraa on, ja myös kromosomien kannalta nuo aivan viimeiset vaiheet munasolun kehityksessä ovat ratkaisevan tärkeät. Katsotaan, miten tällä kertaa käy. En jaksa toivoa tai uskoa, että mitään ihmettä tapahtuisi, eli etenen lähinnä sillä ajatuksella, että jos jotain saadaan, niin hyvä niin.
Juuri nyt ärsyttää suunnattoman paljon netissä ne sellaiset keskustelut, joissa kysellään voiko raskaus olla normaali alhaisilla hcg-arvoilla. Siihen sitten vastaajat innostuvat kertomaan, että kyllä raskaus voi hyvinkin olla normaali ja että serkun kummin kaimallekin syntyi aivan terve lapsi, vaikka hcg oli negatiivinen testipäivänä. Yritän noissa tilanteissa pidättää sormiani hakeutumasta näppäimille, koska eihän asia minulle edes kuulu. Kuka minä olen siihen mitään sanomaan, mikä on normaalia tai ei, ja kommentoimaan omasta subjektiivisesta näkökulmastani asiaa, jossa kaikki kommentit on puhdasta arvailua. Todennäköisintä on, että ei, raskaus ei ole normaali, ja se tulee menemään kesken, jos edes on sikiötä olemassa. Se voi olla myös biokemiallinen raskaus tai jotain muuta epämääräistä, josta ei lasta tähän maailmaan tule, vaikka netin ihmeellinen maailma suorastaan pursuilee taulukoita, joissa on raskauksissa todettuja raskaushormoniarvoja laajalla skaalalla.
Itse en saa voimaa turhien toiveiden ylläpitämisestä lisääntymisasioissa, koska tiedän, että korkealta putoamisesta jää isommat vauriot. Ylitsevuotava positiivisuus ei myöskään vaikuta lopputulokseen, vaikka miten sitä toivoisi. Ehkä muutamia tippoja enemmän erittyy dopamiinia ja oksitosiinia, mutta jos sillä olisi ratkaiseva vaikutus lopputuloksen kannalta, olisi minunkin aiemmista, kovinkin toiveikkaista ja positiivisista alkuraskauksista joku varmasti jo päättynyt onnellisesti. Oli jotenkin niin lohduttavaa kuulla hoitajankin suusta yhden aiemman siirron yhteydessä, että oma mieliala ei siirron jälkeen ole se mikä lopputuloksen määrittää. On vain luotettava lääkkeisiin, tieteeseen ja lääkärin ammattitaitoon, ja lopputulos on se mikä on. Sitä ei voi etukäteen tietää eikä sen eteen mielialallaan vaikuttaa. Väkinäinen iloisuuden ja positiivisuuden ylläpitäminen on myös kropalle voimanponnistus, enkä usko sellaisen olotilan missään muodossa olevan kenellekään hyväksi. On siis aika hankalaa tietää, kenelle positiivisuus tuo oikesti hyvää oloa ja kenen eduksi on kuulla realistisempia kommentteja. Itse edustan ehdottomasti jälkimmäistä tyyppiä, koska tiedän putoavani jaloilleni, kun pudotus on pieni. Positiivinen lopputulos taas tuntuu sitäkin hienommalta yllätykseltä, kun odotukset eivät ole lähes ulottumattomissa. Kovin korkealle nostetut toiveet voivat sen sijaan romahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, ja pudotuskin on tuolloin tuskaisempi. Toisaalta olen ehkä jo keskimääräistä karaistuneempi ja useammassa liemessä keitetty tapaus - ehkäpä hitusen jo kyynistynytkin. Mutta onneksi sekään ei loppujen lopuksi ratkaise sitä, saanko tulevaisuudessa lapsia vai en.
Ehkä niiden epärealististen toiveiden ja odotusten tehtävä on suojella psyykeä. Toivoa ylläpitää, kun ei ole vielä valmis kohtaamaan sitä, että jossakin asiassa epäonnistuu. En usko, että siitä olisi varsinaisesti mitään hyötyä mennä sanomaan kenellekään, että tuo raskaus ei johda mihinkään. Lisääntymisasioihin liittyy paljon perusteetonta optimismia ja turhaa toivoa. Ehkä ne kuitenkin auttavat jaksamaan juuri siinä hetkessä. Realiteetit kohtaa, kun siihen on valmis.
VastaaPoistaSe niiden tehtävä toki onkin, mutta koska ihmisiä on kovin erilaisia kokemuksineen ja temperamentteineen, on myös kaksiteräinen miekka tarkoituksellisesti nostaa toisen odotuksia kovin korkealle. Silloin todellisuus voi iskeä vielä paljon kovempaa kuin realistisempi toiveikkuus. Usein realismi tulkitaan virheellisesti pessimistisyytenä ja negatiivisuutena, "pirujen maalailuna seinille", mitä se ei ole. Tässähän on myös sukupolvien ja perhekulttuurien välisiä eroja siinä, missä ns. kohtuullisen positiivisuuden raja kullakin menee. Paljon vaikuttaa myös omat aiemmat kokemukset. Kun on kymmenkunta kertaa toivonut ja aina tullut lyödyksi takaisin maahan, oppii tehokkaasti olemaan ns. liikoja hötkyilemättä. Sekin on oman psyyken suojelua. Kieltämättä itsekin aina raskauden alettua yritän olla positiivinen ja uskoa, että juuri se kerta on se kerta, joka päättyy hyvin, "koska eihän salama iske samaan paikkaan viidettä/kuudetta/seitsemättä kertaa", mutta aina vain palaamme takaisin lähtöpisteeseen. En tiedä miten perillä meidän pitkästä matkastamme olet, mutta epäonnistumisen todennäköisyys on kohdallamme paljon suurempi kuin onnistumisen, enkä koe, että ihmeisiin uskominen auttaisi. Koskaan ei voi tietää mitä kokemuksia kenenkin kohdalle on osunut, ja siksi yltiöpositiivisuuskin voi tuntua toisesta pahalta, tilanteen ja sen herättämän huolen tietynlaiselta väheksymiseltä. Kumpikaan tapa ei ole oikeampi tai parempi, vaikka amerikkalaisen näennäisen positiivisuuskulttuurin saavutettua Suomen vaikuttaakin sosiaalisesti hyväksymmältä uskoa aina hyvään kuin yrittää suitsia toiveitaan. Tämä ehkä keskimääräistä realistisempi ajattelutapani on paitsi tulosta omista kokemuksistani ja läpikäydyistä suruista, varmasti myös osa omaa matkaani sen hyväksymiseen, että hoitomme saattavat hyvinkin päättyä tuloksettomina. Ehkäpä olen sen työstämisessä jo pidemmällä kuin itse osasin ajatella.
Poista