Two it is

Kolmas alkio ei jaksanut blastoksi vielä seitsemäntenäkään päivänä, joten kokonaissaldo jäi kahteen. Niistä on nyt otettu biopsiat, jotka lähetetään tutkittaviksi. Kolmesta neljään viikkoa kestää saada tulokset.

Mieli valmistautuu jo kaikenlaisiin vaihtoehtoihin ja jollei taaskaan päästä siirtoon, tulee aika tehdä isompia päätöksiä. Vieläkö kerätään omia ja pelataan rulettia tosi pienillä voittomahdollisuuksilla, odotetaanko suosiolla lahjasoluja suomalaiselta lahjoittajalta, lähdetäänkö lahjamunasoluhoitoihin ulkomaille vai haetaanko ulkomailta pgs-testattu alkio kyytiin? Jälkimmäisin olisi vaihtoehdoista selvästi edullisin, mutta jos hoito onnistuisi, ei lapsella olisi oikeutta saada luovuttajien tietoja kuten Suomessa. Suomessa lahjamunasoluhoito voi lääkkeineen tulla maksamaan lähes kymppitonnin. Paljonko oikeudesta geneettisen sukulaisen tietoihin on valmis maksamaan? Jotenkin täysin absurdia laittaa näin suuri asia ja raha vastakkaisiin vaakakuppeihin ja yrittää löytää jonkunlaista keskitien ratkaisua, koska joka tapauksessa tuntuu, että lopputulos on jollain tapaa jollekin epäreilu. Kyse on enemmän siitä, minkä asian kanssa pystyy tulevaisuudessa elämään ja minkä kanssa ei.

Nyt yritän kuitenkin keskittyä muihin asioihin hetkeksi, jotta marraskuun alku ei tuntuisi pelkältä pitkältä pimeältä odotukselta. Suunnitelmissa siis paljon kaamosvaloja ja vielä enemmän kuorolaulua!

Toinen!

Eli yksi saatiin tänään biopsoitua ja vielä jäi yksi alkio viljelyyn seitsemänteen päivään. Tilastollisesti ollaan siis blastokystisaaliissa jo selkeästi plussan puolella verrattuna edelliseen hoitoon: edellisessä saatiin yksi blasto seitsemästä alkiosta, nyt ainakin kaksi yhdestätoista!

Tuplastimulaation toiseen punktioon ei nytkään päästä, koska munarakkulat eivät ole reagoineet punktion jälkeisiin pistoksiin toivotulla tavalla. Tavallaan tämä on ihan helpottavaa, koska sen myötä on vähän enemmän toivoa, että tämä ekan punktion jälkeinen turvotus lähtisi jossain kohtaa lähitulevaisuudessa laskuun. Vähän ikävää olla töissä vatsa pinkeänä, kun syy ei se miksi sitä voisi luulla, mutta onneksi tämä on ohimenevää. Ehkäpä saan olla pidempään rauhassa sitten jos jossain kohtaa ilmestynkin vauvavatsan kanssa töihin, kun luulevat, että olen taas vain jostain mysteeritoimenpiteestä turvonnut. Ei haittaisi ollenkaan.

Ainakin yksi

Tänään voisin huokaista toisen kerran: ainakin yhdestä blastokystistä saadaan tänään otettua biopsia tutkittavaksi. Useampi alkio jää vielä jatkoviljelyyn ainakin huomiseen asti, joten toivoa on, että vielä huomenna tai torstaina saadaan joku blastokystiksi asti jaksanut alkio biopsoitua. Unohdin heti puhelun jälkeen montako jatkoviljelyyn jäi, mutta ei mene kovin pahasti pieleen, jos veikkaan kuutta. Toisaalta aiemmissa hoidoissa on kuudennen tai seitsemännen päivän viljelyyn jääneet alkiot pysähtyneet, mutta never say never.

Olen edelleen turvoksissa ja koko ajan on lieviä kipuja vatsan sivuilla. Toisaalta vatsa on edelleen myös täydellisessä jumissa, mitä jokapäiväiset keltarauhashormonitabletit eivät tietenkään yhtään helpota, joten sekin tekee jo kipeää. Pahin vaihe taitaa kuitenkin onneksi olla ohi. Vähän kyllä pelottaa, miten kroppa reagoi mahdolliseen toiseen punktioon parin viikon sisällä, mutta huomisen ultran jälkeen tiedän onko ylipäätään mitään punktoitavaa tulossa. Olispa!

Auts

Vatsa on edelleen todella kipeä, etenkin oikean munasarjan seudulla on ollut särkylääkkeistä huolimatta niin kova pistävä kipu, että olin eilen puhelin kädessä valmiina soittamaan naistenklinikan päivystykseen useamman kerran. Normaali palleahengittäminen tuntui hankalalta ja pari vuotta sitten sairaalasta saatu lämmitettävä geelityyyny oli ahkerassa käytössä vatsan päällä, koska oikea munasarja tuntui turpoavan ihosta läpi. Buranaa yritin välttää, koska stimulaatio tosiaan jatkuu, mutta lopulta oli pakko taipua ja ottaa sitäkin. Kaapista löytyi myös aiemmin raskauden aikaisiin vatsakipuihin määrättyä Litalginia, johon turvauduin yön ajaksi. Nyt tuntuu hieman helpommalta, mutta enpä tiedä selviänkö vielä huomenna töihin kipeine ja turvonneine vatsoineni. Liekö tämä sitten hyperstimulaatiota vai mitä. Pahin mielessä käynyt pelko on ollut kiertynyt munasarja, mutta luulen, että siitä aiheutuisi sellainen kipu, ettei päivystykseen lähtöä tarvitsisi yhtään epäröidä. Ensi viikolla munasarjat ultrataan onneksi joka tapauksessa, kun katsotaan onko kasvateltavaksi jätetyt munarakkulat lähteneet kasvuun.

Tänään on viljelypäivä nro 3. Alkioiden tulisi olla tänään 8-soluisia. Olisipa viljelykaapissa kaikki hyvin!

Huh!

Nyt voi jo vähän huokaista! Viidestätoista munasolusta oli 14 kypsiä, joten tällä kertaa saavutettiin ainakin se, mitä tässä hoidossa lähdettiin hakemaankin. Kypsien munasolujen suhteellista määrää kaikista kerätyistä saatiin oletetusti suuremmaksi kasvattamalla follikkeleja hieman suuremmiksi ennen irrotuspiikkiä. Noista neljästätoista kypsästä 11 oli hedelmöittynyt normaalisti, vain 2 ei hedelmöittynyt ollenkaan ja 1 oli nelitumainen. Hyvä asia on myös se, että tällä tuloksella on selvää, ettei icsi ole meidän kohdallamme tarpeellinen tai toisi minkäänlaista ratkaisua huonoon blastokystien määrään, koska hedelmöittymisprosentti on korkea ilmankin. Usein hoidoissa olevat luulevat, että icsi automaattisesti auttaa saamaan ns. suuremman saaliin, mutta näinhän asia ei ole. Nykyisellä klinikallamme olen saanut paljon yksityiskohtaisempaa tietoa sukusoluistamme ja alkioiden kehityksestä sekä sen analysoinnista seuraavaa hoitoa ajatellen. Tämä faktaperäinen ja informatiivinen tyyli toimii kohdallani huomattavasti paremmin kuin se, että kerrotaan vain senhetkinen tilanne yhden, kolmen ja viiden päivän kohdalla. Liika tieto ei tässä asiassa tosiaankaan lisää tuskaa vaan antaa mahdollisuuden ymmärtää miksi mitäkin ratkaisuja tehdään. Kun kokee, että saa olla konkreettisesti mukana päätöksenteossa ja ymmärtää syyt, on jälkikäteen helpompaa olla jäämättä jossittelemaan ja miettimään oliko jokin hoitoon liittyvä ratkaisu oikea. Koen, että tämä ratkaisukeskeinen lähestymistapa on myös parempi oman jaksamisen kannalta kuin yliempaattinen voivottelu, johon myöskin olen joidenkin lääkäreiden kohdalla törmännyt. Itse haen lääkäriltä puhtaasti tietoa ja asiantuntemusta, mutta sielunhoidon ja psyyken silittelyn voin puolestaan hakea niiltä, jotka ovat sen asiantuntijoita. Ei sillä, etteikö kumpikin ole tärkeää, mutta jos faktapuoli kärsii yliempaattisesta otteesta, ei se mielestäni ole asiakkaan edun mukaista.

Yhdestätoista alkiosta on nyt joka tapauksessa hyvä jatkaa eteenpäin, koska jo tässä kohtaa tuntuu, että tähän hoitoon kannatti vielä lähteä. Viljelytuloksia saan taas ensi viikolla, joten siihen asti yritän ajatella ihan muita juttuja ja saada vatsan seudun takaisin sellaiseen kuosiin, ettei koko ajan tunnu, että kohtu ja munasarjat valahtaa kävellessä varpaisiin. Tänään aloitin keltarauhashormonin ja illalla aloitan taas piikittelyt luteaalivaiheen keräystä varten - se menee onneksi jo rutiinilla.

Punktio nro 9

Ennen punktiota oli hieman turpea olo, kunnes irrotuspiikkien jälkeen olo helpottui. Helpotuksen mukana tulee aina ajatus, että munarakkulat ovat menneet ja puhjenneet omia aikojaan, mutta onneksi se on vain kuvitelmaa. Se punktiota edeltävä turvotus ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna tähän punktion jälkeiseen pallomahaan! Nyt vasta turvottaakin, ja vaatteet tuntuu piukoilta. Tämän kuitenkin kestää, kun muistaa minkä takia tässä kärsitään. Munasoluja saatiin 15, joten tässä kohtaa näyttää tälläkin kertaa hyvältä, mutta tuttuun tapaan jännitys tietenkin jatkuu ja huomenna kuulen kuinka moni munasoluista hedelmöittyi. Toiseen munasarjaan jäi muutamia pienempiä n.7 mm follikkeleja, joita ei kannattanut vielä kerätä. Niitä lähdetään nyt kasvattelemaan, joten piikitys jatkuu heti huomenna. Jospa tällä kertaa päästäisiin luteaalivaiheen stimulaatiostakin keräykseen. Mutta nyt vain lepoa ja rentoilua viikonlopun yli. Tästä eteenpäin prosessi kulkee omalla painollaan.

Turpeat munikset ja aatokset

Munasarjat on yksi niistä sellaisista elimistä, jonka olemassaoloa ei tiedosta, ennenkuin on pakko. Olen nyt pistänyt Pergoveristä 300 iu muutamana iltana, ja munarakkuloiden pitäisi nyt olla sen kokoiset, että ne voidaan kerätä loppuviikosta. Veikkaan, että munarakkuloiden koko on nyt jossain 16 mm molemmin puolin, ja jos kummassakkn munasarjassa on kymmenisen tuon kokoista yhdessä rykelmässä lomittain, lähentelee yksittäinen munasarja kymmentä senttiä halkaisijaltaan. Sen kieltämättä huomaa - etenkin iltaa kohti alkaa vatsan sivuilla tuntua selkeää painetta. Onneksi ei tunnu kipua, vaan pelkästään sellaista hyvää "nyt jotain oikeasti tapahtuu" -tunnetta. Välillä on ollut myös aika epäuskoinen olo, kun missään ei tunnu mitään, mutta punktion lähestyessä saa onneksi näitä hyviä konkreettisia muistutuksia fyysisten tuntemusten muodossa.

Henkisestikin luulen olevani tällä hetkellä suhteellisen hyvässä paikassa, vaikka aika ajoin katkerat ajatukset luonnollisesti nostaakin päätään. Silloin mietin lähinnä sitä, miksi ympärillä lapsettomuushoidoissa olevat tulevat raskaaksi, joko hoidoilla tai yllätyksenä aivan luomusti, mutta meidän kivinen tie tuntuu jatkuvan ikuisesti. Miksi meille ei suoda iloista yllätystä sen sijaan, että joudumme miettimään hoitovaihtoehtoja. Mitä muut ovat tehneet oikein? Mitä olemme tehneet elämässä niin väärin, että meitä rangaistaan? Kaikki hyvä tuntuu tapahtuvan toisille, ja me saamme vain seurata toisten onnea. Ihmisten kysellessä mitä kuuluu tekisi mieli avautua ja kertoa mitä meille oikeasti kuuluu. Sen sijaan tyydyn ainoastaan toteamaan "Ei meille mitään erikoista." Vaikka todellisuudessa ei mitään muuta kuulukaan kuin keskimäärin melko erikoista: munisten kasvattelua hormoneilla, päivien laskemista punktioon, pgs-tulosten saapumiseen ja mahdolliseen siirtoon, kuukausien laskemista omaan syntymäpäivään, jolloin saa taas itkeä vanhenemistaan ja sitä, ettei vieläkään ole kenenkään vanhempi ja saanut tehdä omista vanhemmistaan isovanhempia, rahojen laskemista siltä varalta, että vielä haluaisi tehdä yhden hoidon uusilla hienosäädöillä, pinnasängyn kohtalon pohtimista, hioisiko ja maalaisiko vai laittaisiko suosiolla kiertoon tilaa viemästä, ja päivästä toiseen mekaanista töissä käymistä, vaikka mieli ja ajatukset on aivan jossain muualla. Uranvaihtokin on käynyt mielessä yhä useammin. Jollain tapaa elämästä täytyisi saada merkityksellisempää, ja jollei se onnistu jälkikasvua saamalla, täytyy laittaa uusi elämä ihan tosissaan mietintämyssyyn. Toistaiseksi hoidot kuitenkin jatkuvat ja säännöllinen palkka on niiden mahdollistamiseksi enemmän kuin tarpeen. Muut unelmat saavat vielä odottaa, kun tärkein niistä on työn alla.

Positiivisuudesta

Uusi hoitokierto on lähtenyt hyvin käyntiin, ja eilisen ultran perusteella ensi viikolla olisi suurin piirtein samanlainen satsi folleja tuloillaan kuin viimeksi. Nyt tarkoituksena on kasvattaa folleja vielä hieman viime kertaa suuremmiksi, jotta munasolujen viimeisen vaiheen kypsyminen onnistuisi paremmin. Lääkäri perusteli tätä sillä, että viime hoidon alkioviljelytietojen perusteella yksikään munasolu ei ollut ylikypsä, joten kasvatteluvaraa on, ja myös kromosomien kannalta nuo aivan viimeiset vaiheet munasolun kehityksessä ovat ratkaisevan tärkeät. Katsotaan, miten tällä kertaa käy. En jaksa toivoa tai uskoa, että mitään ihmettä tapahtuisi, eli etenen lähinnä sillä ajatuksella, että jos jotain saadaan, niin hyvä niin.

Juuri nyt ärsyttää suunnattoman paljon netissä ne sellaiset keskustelut, joissa kysellään voiko raskaus olla normaali alhaisilla hcg-arvoilla. Siihen sitten vastaajat innostuvat kertomaan, että kyllä raskaus voi hyvinkin olla normaali ja että serkun kummin kaimallekin syntyi aivan terve lapsi, vaikka hcg oli negatiivinen testipäivänä. Yritän noissa tilanteissa pidättää sormiani hakeutumasta näppäimille, koska eihän asia minulle edes kuulu. Kuka minä olen siihen mitään sanomaan, mikä on normaalia tai ei, ja kommentoimaan omasta subjektiivisesta näkökulmastani asiaa, jossa kaikki kommentit on puhdasta arvailua. Todennäköisintä on, että ei, raskaus ei ole normaali, ja se tulee menemään kesken, jos edes on sikiötä olemassa. Se voi olla myös biokemiallinen raskaus tai jotain muuta epämääräistä, josta ei lasta tähän maailmaan tule, vaikka netin ihmeellinen maailma suorastaan pursuilee taulukoita, joissa on raskauksissa todettuja raskaushormoniarvoja laajalla skaalalla.

Itse en saa voimaa turhien toiveiden ylläpitämisestä lisääntymisasioissa, koska tiedän, että korkealta putoamisesta jää isommat vauriot. Ylitsevuotava positiivisuus ei myöskään vaikuta lopputulokseen, vaikka miten sitä toivoisi. Ehkä muutamia tippoja enemmän erittyy dopamiinia ja oksitosiinia, mutta jos sillä olisi ratkaiseva vaikutus lopputuloksen kannalta, olisi minunkin aiemmista, kovinkin toiveikkaista ja positiivisista alkuraskauksista joku varmasti jo päättynyt onnellisesti. Oli jotenkin niin lohduttavaa kuulla hoitajankin suusta yhden aiemman siirron yhteydessä, että oma mieliala ei siirron jälkeen ole se mikä lopputuloksen määrittää. On vain luotettava lääkkeisiin, tieteeseen ja lääkärin ammattitaitoon, ja lopputulos on se mikä on. Sitä ei voi etukäteen tietää eikä sen eteen mielialallaan vaikuttaa. Väkinäinen iloisuuden ja positiivisuuden ylläpitäminen on myös kropalle voimanponnistus, enkä usko sellaisen olotilan missään muodossa olevan kenellekään hyväksi. On siis aika hankalaa tietää, kenelle positiivisuus tuo oikesti hyvää oloa ja kenen eduksi on kuulla realistisempia kommentteja. Itse edustan ehdottomasti jälkimmäistä tyyppiä, koska tiedän putoavani jaloilleni, kun pudotus on pieni. Positiivinen lopputulos taas tuntuu sitäkin hienommalta yllätykseltä, kun odotukset eivät ole lähes ulottumattomissa. Kovin korkealle nostetut toiveet voivat sen sijaan romahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, ja pudotuskin on tuolloin tuskaisempi. Toisaalta olen ehkä jo keskimääräistä karaistuneempi ja useammassa liemessä keitetty tapaus - ehkäpä hitusen jo kyynistynytkin. Mutta onneksi sekään ei loppujen lopuksi ratkaise sitä, saanko tulevaisuudessa lapsia vai en.

Kerta kiellon päälle

Tiemme vie vielä yhdeksänteen ivf-hoitoon. Hullua tai ei, mutta mitä tässä menettäisikään?

Fyysisesti hoidot on olleet helppoja ensimmäistä lukuunottamatta, joten mitäpä tässä muutakaan tekisi. Jos tälläkin kertaa jää käteen vain lämmintä kättä, niin onpahan ainakin yritetty. Parhaassa tapauksessa saamme munasoluja kypsytettyä himpun verran kypsemmiksi, jolloin toivottavasti vältetään suuri kato hedelmöittymisessä. Alkioviljelytietojen mukaan noin puolet viime hoidon munasoluista oli raakoja, ja vain muutamassa alkiossa oli vääränlainen tuma. Yksikään ei ollut mennyt ns. yli, joten säätövaraa pitäisi olla. Kasvattamalla munarakkuloita hieman isommiksi ennen irrotuspiikkiä yritetään siis saada enemmän kypsiä munasoluja ja sitä kautta suurempi hedelmöittymisprosentti.

Vähän ristiriitaiset tunnelmat silti. Onko taas tiedossa vain hukkaan heitettyä rahaa? En siitä huolimatta pysty keksimään tärkeämpää sijoituskohdetta.

Jaksaa, jaksaa!