Eilen olimme HUS:n järjestämässä yhteissiunaustilaisuudessa Meilahden sairaala-alueen Lasten kappelissa. Kumpikin taisimme olla omalla tavallamme stressaantuneita, koska autossa matkalla Meilahteen tilanne hieman kiristyi. Itse kaipaan yhteistä suremista, tunteen jakamista. Mies ei halua puhua aiheesta lainkaan.
Löysimme perille ja meidät ohjattiin Kappelin eteiseen odottamaan. Paikalle ei tullutkaan ketään muita, joten saimme tavallaan aivan oma muistotilaisuuden lapsellemme. Tilanne tuntui ihmeen helpolta siihen asti, kun sairaalapastori ohjasi meidät sisälle kappeliin Albinonin Adagion soidessa taustalla G-mollissa. Siinä ne kyynelhanat sitten aukesivatkin. Pappi puhui kauniisti ja siunasi tuhkatut "pienet". Tilaisuus oli kaunis ja lohduttava, vaikka sen syy itsessään onkin karmea. Jossain määrin oloa jopa helpotti ajatus siitä, että pieni sai Herran siunauksen. Lopuksi pappi jätti musiikin soimaan ja saimme istua tilassa niin kauan kuin halusimme. Emme olleet ymmärtäneet, että kukkiakin olisi voinut tuoda arkulle (uurnalle?), mutta korjannemme asian tuhkien laskussa muistolehdossa.
Nyt yritämme elää eteenpäin päivä kerrallaan. Fyysiset kivut muistuttavat vielä tapahtuneesta päivittäin. Vatsani on kipeä, ja vuodan oranssiin vivahtavaa sitkeää kalvomaista vuotoa. Tein raskaustestin tänään, ja digi ilmoitti minun olevan 1-2 raskaana, eli hcg lienee nyt 25-200. Todennäköisesti lukema on lähempänä alarajaa, koska vain yksi viiva oli selvästi sininen. Varasin myös labraan ajan hcg-mittausta varten ensi viikon lopulle, jolloin arvon pitäisi olla jo alle 5 eli normaali ei-raskaana olevalle. Sitten olemme taas lähtöpisteessä ja ovulaation metsästäminen saa alkaa.. Aika lohdutonta. Syyllisyys keskytyspäätöksestä painaa jatkuvasti eikä todennäköisesti helpota koskaan. On vain yritettävä luottaa siihen, että teimme oikean päätöksen. Sitähän emme koskaan tule tietämään, mitä arki olisi ollut trisomian kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti