Palasin viikko sitten töihin usean viikon sairausloman jälkeen. Ensimmäisellä työviikolla nieleskelin itkua muutaman kerran, kun ajatukset lähtivät tiettyyn suuntaan. Poissaoloni aikana oli työpaikalla tullut muilta raskausilmoituksia, joten kasvavia vatsoja on tiedossa keväämmällä. Onneksi pystyn melko hyvin välttelemään näitä ihmisiä työpaikan arjessa, joten en joudu aivan vierestä seuraamaan raskauden etenemistä.
Tuntuu siltä, että elämäni arvojärjestys on tällä hetkellä aivan toinen kuin vielä pari kuukautta sitten. Työ ei juuri nyt ole läheskään top 3:n joukossa, ja työnteko tuntuu jotenkin täysin turhalta ja merkityksettömältä, vaikka viekin suurimman osan vuorokauden tunneista. Tätäkö elämä nyt sitten on seuraavat 30 vuotta? Nukkumista ja työntekoa. Meille vilautettiin pikkuriikkisen jostain sellaisesta maailmasta, josta saamme nyt vain haaveilla ja muistella niitä pieniä ilon hetkiä alkaneen raskauden alkuajoilta. Kaikki haaveet vietiin kerralla ja nyt kohtalon käsi vääntää vielä veistä haavassa tuomalla näitä raskaana olevia ihan työhuoneen nurkille.
Vatsa kipuilee vielä joka päivä, ja vuotoa on jonkin verran edelleen sitkeän kalvon muodossa. Kivut eivät kuitenkaan vie kaikkea huomiota vaan ovat kestettävissä, joten en enää soittele naistentautien päivystykseen, jollei ole aivan pakko. Varaan muutaman viikon päästä ajan oman gyneni vastaanotolle jälkitarkastusta varten, joten eiköhän siellä selviä, jos kohdussa vielä olisi jotain sinne kuulumatonta materiaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti