Hän on täällä

Vauva syntyi syyskuun lopulla ja on nyt jo reilun kahden kuukauden ikäinen! Ensimmäiset viikot ovat olleet haastavia monesta syystä, mutta poika on täydellisen ihana tapaus <3

Sektio oli kokemuksena sitä mitä ajattelinkin. Kivuliain osuus oli selkäydinpuudutuksen laittamisessa selkään tullut paineen tunne, joka kuitenkin meni ohitse melko nopeasti. Sain puudutetta kaksi kertaa lisää, koska aloin tuntea kipua ylävatsalla, kun kohtua putsattiin ja haavaa suljettiin. Haava on parantunut hyvin ainakin päällisin puolin. Jälkitarkastuksessa hoitaja totesi sen näyttävän hymyilevän hymiön suulta, mikä on tietysti tässä tilanteessa aivan toivottavaakin - kukapa surunaamaa vatsaansa haluaisi! :)

Viime aikoina on ollut aika haastavaa saada vauva nukkumaan, ja kello on usein näyttänyt lähemmäs kymmentä ennen hiljaisuutta. Käyn omassa päässäni pientä kamppailua sen suhteen, pitäisikö reilun parin kuukauden ikäisen jo käydä yöunille tiettyyn aikaan, mutta yritän ajatella, että yleensähän kolmen kuukauden kohdalla voi ajatella alkavansa noudattaa jonkinlaista päivärytmiä, joten ei meillä vielä kauhea kiire onneksi ole. Enemmän stressaa kaikki asiat, jotka pitäisi ehtiä tekemään sen jälkeen, kun vauva on saatu nukkumaan. Onneksi vauva herää yleensä enää vain kerran yössä, joten vanhemmatkin saa nukkua ainakin pari pidempää unijaksoa per yö. Päivisin vauva nukkuisi nyt vain sylissä. Liekö joku kehitysjakso vai tottumus, mutta vauvan alla istuminen kaiket päivät on myös aika turhauttavaa, mutta samalla haikean söpöä. Kun toinen on ihan rentona sylissä ja tuhisee. Ei aina oikein uskokaan, että siinä nyt vihdoin ja viimein nukkuu aivan ikioma pieni <3

Rv 38+1: Maali häämöttää jo!

Vielä viikon verran jännitystä luvassa ennen suunniteltua sektiota. Hieman mietityttää, olenko osannut varata kaiken tarvittavan valmiiksi ja miten itse sektio sujuu korona-rajoitteineen kaikkineen. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki kyllä järjestyy aikanaan eikä kaikkea voi osata ajatella ennakkoon. Kun vain saataisiin vauva terveenä tähän maailmaan <3

Rv 34+1: Kädetön

Käsien hermokipu äityi lopulta niin pahaksi, että jouduin soittamaan äitiysneuvolan neuvontaan, josta sainkin ajan neuvolalääkärille heti seuraavalle päivälle. Hermopinne kyynärvarsissa teki töiden hoitamisen mahdottomaksi, joten ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä sairauslomalle reilu viikko ennen äitiysvapaan alkua. Ensin turhautti, koska asiat jäi töissä vähän levälleen ja kesken, mutta nyt stressi jo helpottaa ja mielikin on taipunut tilanteen tasalle. Joskus vaan käy näin! Harmittaa kyllä, etten voikaan äitiysvapaan alettua neuloa aloittamaani nuttua loppuun tai tehdä mitään muutakaan käsilläni, koska hermopinne helpottanee vasta sitten, kun bebe on tullut maailmaan. Onneksi kaikki suurimmat jutut on nyt hoidettu. Vaunut, turvakaukalo, telakka, adapterit ja harsot sun muut on nyt valmiina odottamassa. Mutta samalla se tarkoittaa, että tiedossa on pitkiä viikkoja, kun ei voi juuri muuta tehdä kuin chillailla ja odotella. Ja tietty tilailla kaikkea "todella tarpeellista" netistä... ;)

Rv 32+2: Uusia vaivoja

Tämän viikon aikana olen saanut vaivoikseni turvotuksen. Töistä kotiuduttuani olen joka päivä todennut saman: jalkapöydät ja nilkat ovat turvonneet. Erityisesti vasen jalka, joka koki kovia aiemmin kesällä, turpoaa tasapaksuksi pötköksi päivän mittaan. Jalkapöydän päälle nousee (vai valuu?) inha, hyllyvä nestetyyny, joka aamuun mennessä laskee ilmestyäkseen taas iltapäivällä. Ranteet ja kyynärvarretkin kipuilevat ja puutuvat joka yö, eikä kahvimukin nostaminem yhdellä kädellä tunnu kovin tukevalta, kun ote iskee kivun peukalon tyveen ja kyynärpäähän. Neuvolan mukaan näitä oireita nyt vain seurataan ja katsotaan paheneeko ne ja tuleeko mahdollisesti pre-emklampsian oireita. Vähän jo tuntuisi siltä, että miksi kiusaan itseäni enää käymällä töissä viime hetkeen asti, kun tälläisenä iäkkäämpänä ensisynnyttäjänä riskejä on muutenkin enemmän kuin nuorilla. Aloin tänään jopa vähän katua sitä, etten aloittanut äitiysvapaata jo aiemmin. Ei tarvitsisi hermoilla koronatilanteen kehittymistä tai sitä, jaksaako kipuilevilla jaloilla ja käsillä roudata tavaransa työn ja kodin välillä. Mutta näillä mennään toistaiseksi. Onneksi olen vielä säästynyt supistuksilta, joten bebellä lienee kaikki hyvin. Vauvalla on pää jo tukevasti lantiossa, mutta toivottavasti malttaa vielä pysyä aloillaan muutamia viikkoja!

Rv 28+3: Kolmas kolmannes alussa

Kauhean äkkiä menee tämä raskausaika. Tässä kohtaa tuntuu siltä, että viikkoja tulee lisää ihan hujauksessa eikä oikein meinaa pysyä edes laskuissa perässä. Hurjaa, että vauvan todennäköisyys selvitä syntyessään näillä viikoilla on jo melkein 100 %! Toivottavasti bebe kuitenkin viihtyy pikkuyksiössään vielä reilut pari kuukautta. Supistuksia ei ole vielä ollut, ei edes harjoitus-sellaisia. Tai en ainakaan ole niitä huomannut. Vauva on sen sijaan alkanut liikkua kovinkin aktiivisesti tämän viikon aikana.

Kävimme ultrassa omalla klinikallamme alkuviikosta, ja kaikki oli mainiosti. Painoarvio ja mitat oli edelleen vajaan viikon edellä, mutta symmetrisiä, joten nekin oli ok. Kasvoja emme tällä kertaa nähneet.

Vaunutkin tuli viimein tilattua, ja mieli muuttuikin aivan viime hetkellä, kun kävimme vertaamassa kolmea suosikkimalliamme vierekkäin. Hankintaan pääsi lopulta Emmaljunga Nxt90 korkean vaunukopan, aisan pituus- ja korkeussäädön, rungon pienen kasauskoon ja kapean mallinsa ansiosta. Stokke Trailz putosi viime hetkellä laskuista pois suurten mittojensa takia. Emmaljungan tehdas on loppukesästä kiinni kuukauden ajan, ja saimme tällä viikolla tehdylle tilaukselle toimitusajan elokuun puoliväliin, joten ihan hyvä, että tilaus tuli jo tehtyä, vaikka ensin tuntuikin, että olemme aivan liian aikaisin liikkeellä. Vinkkinä siis niille, jotka ovat ajatelleet Emmaljungan mallia loppuvuodesta syntyvälle, että kannattaa olla ajoissa liikkeellä! Tilauksia tulee kuulemma tasaisesti ja kuukausikiintiöt täyttyy nopeasti. Kohta myydään syyskuuta, ja koronakin voi uusiutuessaan häiritä toimituksia. Turvakaukaloa mietimme vielä, mutta Cybexin kääntyvä kaukalo houkuttelee. Samaan telakkaan saisi myöhemmin myös turvaistuimen. Mielelläni ottaisin kommenteissa vastaan kokemuksia turvakaukaloista, ja etenkin siitä, onko kääntymisominaisuus ollut käytännössä tarpeellinen jo turvakaukalomallissa.

Rv 25+6: Vaateongelmaa ja rautahaasteita

Onpas taas viikot vierähtäneet vauhdilla! Mielestäni ihan vasta äsken kirjoitin vaunuajatuksia, mutta siitähän on jo kuukausi. Vaunuasia ei ole edennyt, mutta vatsa kasvaa kuin kasvaakin edelleen, onneksi kuitenkin normaalikäyrillä, ja uutiset on nyt kerrottu tuleville isovanhemmillekin. Äitiyspakkaus haettiin eilen, ja tuntui jotenkin koomiselta, että K-kaupan myyjäkin onnitteli pakettia luovuttaessaan. En oikein osaa vielä uskoa, että onnittelut on suunnattu meille :D Sain sentään kiitoksen suustani, mutta olo on noiden tilanteiden jälkeen edelleen hieman epäuskoinen, tyyliin "ettei vaan nyt joku huijaa, minäkö muka raskaana!"

Kävin eilen loman alkamisen kunniaksi vähän ostoksilla. Mukaan lähti useampia pitkähihaisia kietaisubodeja, leggareita ja kollarihousuja koossa 44-62 cm. Tuttuni kertoi viikonloppuna, miten oli ollut hankkivinaan omalle vauvalleen sairaalasta kotiinlähtöasuksi pienenpienet vaatteet ja oli ne vauvalle puettuaan todennut, että on olemassa pieniä ja sitten kuitenkin vielä pienempiä, joten hankin siksi varmuuden vuoksi nuo 44-senttisetkin bodyt ja housut. Jos ne menisivät edes ensimmäisen viikon, niin ei vauvan tarvitsisi olla liian suurissa. Voi toki olla, että ovat heti liian pieniä, mutta onpahan varauduttu! Vaatevarasto alkaa nyt olla sen kokoinen, että en taida mitään vaatetta enää ostaa ennen tyypin syntymää, vaan vasta tarpeen mukaan. Jotain tulee varmasti myös lahjaksi. Äitiyspakkaus odottaa eteisessä avaamista. Ehkäpä teen sen vielä tänään.

Viimeisimmällä neuvolakäynnillä juteltiin niitä näitä. Todettiin, että sokerit oli ok viikko sitten tehdyssä rasituskokeessa, kuunneltiin sydänäänet ja mietittiin, miten kesäaikana kannattaa toimia, jos olen toisella paikkakunnalla ja jotain sattuu. Järvessä uiminen on kuulemma ok, ja voisin jopa ilmoittautua paikalliseen terveyskeskukseen asiakkaaksi, koska nykyään kaikilla on oikeus ns. toissijaisen hoitopaikan valintaan, jos viettää paljon aikaa muulla kuin kotipaikkakunnallaan. Voisi olla kätevää esim. siinä tapauksessa, jos tarvitsee ottaa veri- tai pissakokeita kesän aikana lyhyellä varoitusajalla. Hoitaja kysyi myös, oliko Jorvin lähetteestä sektiotoiveeseen liittyen kuulunut mitään, ja kun kerroin, että aika tuli heti samana päivänä kun viimeksi kävin neuvolassa raskausviikolle 36, oli hoitaja sitä mieltä, että toiveeni on mennyt läpi. Muutoin olisivat ilmeisesti kutsuneet minut käymään jo aiemmin keskustelemaan ja laittaneet johonkin keskusteluryhmään pohtimaan synnytysasiaa. Voinen siis huokaista jo helpotuksesta, eikä tarvitse koko kesäloman ajan ja viimeisille viikoille asti stressata asiaa.

Enpä nyt muista, kerroinko täällä jo ferritiinini romahtaneen taas. Asia selvisi sattumalta neuvolan verikokeissa, ja vaikka hemoglobiini oli vielä suht hyvä, hieman alle viiterajan, päätin toimia asian parantamiseksi. Lopulta sain rautainjektion omalla klinikallani, koska kunnallinen puoli olisi laittanut ennen infuusioon pääsemistä syömään rautaa isommalla annoksella, enkä varsinaisesti kaipaa nyt mitään ummetus- ja peräpukamavaivoja. Huolestuin jo hetkeksi, miten olematon rautataso oikein riittää sekä minulle, vauvalle että istukalle, mutta onneksi injektio järjestyi nopeasti. Kesäloman jälkeen menen taas labraan tarkistamaan rautatasot.

Hain vauvavakuutustakin jokunen viikko sitten, ja siinäpä kävikin niin, että pyysivät lisäselvityksiä raskauden aikana käytössä olleista tukilääkkeistä, jotka tuli listata äidin terveysselvitykseen. Lähetin vastauspostissa melkoisen määrän pdf-kopioita omakannasta sekä lääkärin tekemän listan lääkkeiden käyttötarkoituksista. Lääkärin listauksesta tosin puuttui muutama lääke kokonaan, mutta lääkäri jäi lomalle (ansaitulle sellaiselle!) enkä jaksanut enää kysellä perään. Kaikki pitäisi käydä ilmi omakannan käyntiteksteistä, kun joku vakuutusyhtiön tyyppi vain jaksaa käydä ne läpi. Turhauttavaa tässä on se, että moni ei edes ilmoita ivf-hoidon alkionsiirron jälkeisistä tukilääkkeistä vakuutushakemuksessa, vaikka näin tulisi tehdä. Rehellisenä sitten jouduin näkemään sen vaivan, että kaivoin pyydetyt tiedot omakannasta ja laitoin ne menemään, vaikka vähän kuumottikin lähetellä vieraille ihmisille omia sairaskertomuksia! Nyt vain odottelen, mitä päättävät.

Seuraavat neuvolakäynnit ovatkin vasta kesäloman jälkeen, ja silloin on tiedossa mm. isyyden tunnustaminen. Käyn heinäkuussa myös lapsettomuusklinikan lääkärillä ultrassa, ja silloin onkin jo rv 28 ja näkymä taas aivan uudenlainen. Sitä odotellessa :)

Rv 21+5: Potkuja

Pikkutyyppi on alkanut ilmoitella itsestään napakoilla, selvästi tuntuvilla potkuilla. Tai ainakin kuvittelen ne potkuiksi, vaikka voihan ne yhtä hyvin olla muitakin töytäisyjä :) ne tulevat sarjoissa, ja alan selkeästi erottaa, milloin bebe on aktiivisimmillaan ja milloin on nukkumisen aika. Hassua, että tässä jo tavallaan muodostetaan jonkinlaista yhteyttä syntymättömään vatsanpeitteiden läpi. Vatsa on nyt selkeästi pyöristynyt ja hieman kauhullakin odotan sitä, että tämän kovin kotikeskeisen korona-ajan jälkeen tapaan jossain kohtaa työkavereita ja sukulaisia, joille en ole vielä kertonut koko raskaudesta! Miten tästä edes kertoisi? Puhelimessa sivulauseessa ohimennen? Yksikkökokouksessa vai pienemmälle porukalle? Yleensähän raskausuutinen leviää työyhteisössäkin pikkuhiljaa, mutta nyt ei ole sitä vaaraa, kun kukaan ei ole näkemässä etätyöläisen vatsan pullotusta. Kohta on pakko jollakin tapaa ottaa asia esille, koska loppuviikosta saan neuvolasta raskaustodistuksen ja pääsen hakemaan äitiysavustusta ja äitiyslomaa. Minulle on kyllä vielä hieman hämärän peitossa missä järjestyksessä mitäkin haetaan, mutta eiköhän sekin tuolla neuvolakäynnillä selviä. Työnantajankin pitää tehdä jossain kohtaa oma hakemuksensa, koska kunta maksaa minulle palkkaa äitiysloman 72 ensimmäiseltä arkipäivältä. Sen jälkeen putoan täysin valtion tuille, mutta niistäkään en vielä oikein mitään ymmärrä. Noh, onhan tässä onneksi vielä aikaa oppia.

Olen voinut todella hyvin. Hieman alkaa hengittäminen tuntua normaalia raskaammalta ja nenä on öisin tukkoinen. Oikean lonkan hermokipu on helpottanut, ja muita varsinaisia kipuja ei ole ollutkaan. Mielenkiinnolla odotan liitoskipuja, koska niitähän tässä varmaan pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa tuntumaan? Jossain luki, että selällään nukkumista tulisi välttää, ettei vauva paina isoja laskimoita, mutta minkäs teet, kun öisin heräät selältäsi, vaikka miten yrität nukahtaa kyljellesi selkä seinää vasten. Tähän mennessä selällään nukkuminen ei kuitenkaan ole aiheuttanut pahaa oloa tai muuta fyysistä oiretta.

Viikon hankintoina nurkkiin on päätynyt hoitoalusta ja lattialle laitettava puinen lelukaari. Suunnitelmissa on ommella vauvalle pieniä lapasia trikookankaasta ja resorista, ettei pieni raavi itseään (ja muita) terävillä kynsillään. To do -listalla myös vierailu vaunukauppaan koeajamaan eri malleja. Otan mielelläni vastaan suosituksia suht pitkälle ihmiselle sopivista vaunuista, jotka kuitenkin menisivät pieneen tilaan ja kulkisivat sujuvasti talviaikaan myös meidän asuinalueen auraamattomillakin tienpätkillä, joten ei muuta kuin kommenttia tulemaan, jos sulla on joku ehdoton suosikki!

Rv 20+0: Puolimatkan krouvi

Eihän tätä järjellä pysty käsittämään, että ollaan muka raskauden puolivälissä. Jos tämä onkin vain unta, niin antakaa mun nukkua! Katselen tätä unta oikein mielelläni!

Rakenneultra oli ja meni, kaikki oli hyvin, painoarvio normaali, hieman siellä tuhdimmalla puolella. Seuranta jatkuu neuvolassa, normaalin raskauden seurannan mukaisesti. Hieman kauhistuttaa, että ne, jotka käyvät vain julkisen puolen neuvolassa, näkevät vauvan vasta toista kertaa rakenneultrassa raskauden puolivälissä! Siinähän ehtii tapahtua vaikka mitä välissä, jos on tapahtuakseen, kun kukaan ei  neuvolassakaan kurkkaa mitä vauvalle kuuluu. Syke toki kertoo jotain, mutta ei läheskään kaikkea mahdollista. Ja ihan rehellisesti sanoen: miten yli 40-vuotiaan seitsemän keskenmenon ja yhden geneettisen keskeytyksen läpikäyneen naisen kymmenennestä ivf-hoidosta alkunsa saanut raskautta voidaan seurata "normaalina raskautena"? Että mitäs tässä, yksi raskaus sinne tai tänne? Noh, onneksi asian eteen voi itsekin tehdä jotain, eikä tarvitse tyytyä vain julkisen tarjoamiin palveluihin. Ei sillä, että kaikki tarvitsisivat extrahuolenpitoa, mutta silloin, kun tiedossa on aiempia haasteita, voisi olettaa, että edes hieman tarkemmin pidettäisiin huoli lapsen maailmaan saattamisesta tällä kertaa. Vai onko se niin, että kun on kerran ääneen sanonut, että muuallakin ollaan ultrissa käyty, niin se merkitään punaisilla tikkukirjaimilla potilaan tietoihin, ettei vahingossakaan mitään ylimääräisiä mennä julkiselta tarjoamaan, "kun se käy muutenkin yksityisellä". Eipä silti, meidän neuvolatäti on ihana, ja ymmärtää tilanteen.

Seuraavaksi tiedossa muutaman viikon päästä neuvolakäynti, jossa katsotaan Kela-paperit kuntoon. Sen jälkeen voin hakea äitiysavustusta! Tuntuu ihan absurdilta. Että nyt jo! Laskeskelin, että työviikkoja on jäljellä n. 8, koska kesälomailtuakin tulee muutamia viikkoja ennen äitiysloman alkua. Minne ihmeeseen nämä viikot oikein kiitää?

Ristiriitaista

Ehkä vuoden ristiriitaisin viikonloppu edessä. Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä. Kaksi vuotta sitten koin kuuluvani kumpaankin ryhmään, olin lapseton, pienen elottoman tytön synnyttänyt surullinen äiti. Tänäkin vuonna olen molempia, mutta jos mahdollista, tunnen oloni entistä tukalammaksi. Kohta puolivälissä etenevä raskaus on nakertanut terävimmät kulmat lapsettomuuden tuskasta, mutta kyllä se tietynlainen pohjattoman tyhjyyden tunne edelleen kaihertaa syvällä. Saanko kokea edelleen lapsettomuutta tässäkin tilanteessa? Äiti olen edelleen, mutta tänä vuonna myös konkreettisesti lähempänä elävän (edelleen koputan puuta!) lapsen syntymää kuin koskaan aiemmin. Olenko vielä yhtä oikeutettu käyttämään sanaa lapseton kuin joku toinen, joka odottaa edelleen ensimmäistä plussaansa? Onko lapsettomuudella eri asteita vai onko se pysyvä ominaisuus, kun se kerran osuu kohdalle? Konkreettisesti en kuitenkaan ole tällä hetkellä äiti, vaikka tällä viikolla ensimmäistä kertaa tuntemani sikiön liikkeet tekevätkin vauvasta todellisemman joka päivä. Tavallaan olen molempia, mutta tavallaan en sittenkään kumpaakaan. Ollako vai eikö olla? Yksi maailmanhistorian suurimmista kysymyksistä. Minkähänlaisissa tunnelmissa tätä viikonloppua vietetään vuoden päästä? Jostain syystä luulen, että tämä tulee aina olemaan vaikea viikonloppu, koska yksi lapsistani tulee aina olemaan poissa.

Rv 17+3: Toinen kolmannes

Raskaus on edennyt normaalisti, ja nyt mennään jo toisella kolmanneksella ja viidennellä kuulla! Tuntuu aivan käsittämättömältä, että näin voi olla. Että raskaus se vaan etenee omaan tahtiinsa ja kohtuvauva kehittyy ilman mitään kommervenkkejä! Ei tarvita mitään taikatemppuja, ei lääkärikäyntejä viikottain, ei piikittämistä, ei lääkkeitä. Odotellaan vaan. Toisinaan jopa unohdan koko raskauden, koska vauvan liikkeitä ei vielä tunnu ainakaan siinä mittakaavassa, että ne voisi yksiselitteisesti tulkita juuri vauvasta johtuviksi, eikä vatsakaan ole vielä kovinkaan raskausvatsan näköinen, vaan edelleen vähän sellainen epämääräinen ja turvonnut löllö. Päivän mittaan ja iltaa kohti vatsa hieman turpoaa, mutta aamuisin pientä kumpua ei juurikaan edes huomaa.

Raskausdiabetestä ei ihme kyllä todettu, vaikka vauva kasvaakin melkoista vauhtia. Rakenneultra on varattu reilun parin viikon päähän, joten siellä saadaan seuraavat mitat. Näin ainakin olettaisin. Sukupuoli onkin jo selvillä, joten sitä ei enää tarvitse arvailla. Kelan äitiyspakkauskin julkaistiin eilen, ja hyvältä näytti! Ei tarvitse enää miettiä, ottaako sitä vai ei, kun suurin osa vaatteista näytti sellaisilta, joita itsekin saattaisin kaupasta valita. Ainoa vähän epäilyttävä oli pussilakanan kuosi, jota pidin vähän liian kirjavana. Vauva siitä tuskin valittaa, mutta itse nukun mielummin vaaleissa, yksivärisissä tai hyvin hillittykuosisissa lakanoissa.

Keskeytetyssä raskaudessa allekirjoitimme Valviran keskeytyshakemuksen juurikin rv 17+3. Silloin lapsivesi oli jo mennyt pari viikkoa aiemmin lapsivesipunktion jälkeen. Lähes päivälleen tasan kolme vuotta sitten laskimme tyttäremme tuhkat Honkanummelle. Mieleen tulee monia haikeita ja surullisia mutta silti niin tärkeitä muistoja. Ja kiitollisuus siitä, että nyt ollaan tässä tilanteessa ❤

Rv 14+4: Odottelua

Aikaa onkin vierähtänyt edellisestä tekstistä! Kaikki on hyvin - omituisesta ja poikkeavasta maailmantilanteesta huolimatta! Hieman päivitystä viime  viikkojen tapahtumiin:

Pahoinvointi ja väsymys taittuivat onneksi melko lailla yhtäkkiä, ja ruokahalu on vihdoin palannut. Paino on kylläkin edelleen kolmisen kiloa alempana kuin oma ns. normaalipainoni.  Ensimmäisellä kolmanneksella paino ei siis noussut yhtään, päinvastoin laski muutaman kilon.

Niskapoimu-ultra meni hyvin. Ultrassa näkyi ne rakenteet mitä pitikin ja seulaverikokeiden perusteella lasketut riskilukemat olivat normaaleja, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä! Ajatella, että niinkin voi olla! Laskettu aika tosin aikaistui sikiön koon perusteella melkein viikolla, mutta lapsettomuusklinikkamme lääkäri piti tärkeänä sitä, että aikaa ei muuteta, vaan on sitäkin tärkeämpää tietää, että vauva kehittyy yläkäyrällä ja kasvua on seurattava tarkasti erityisesti loppuraskaudesta sen sijaan, että vauva ikäänkuin pakotetaan keskikäyrälle muuttamalla laskettua aikaa. Itse etenen siis ainakin edelleen alkuperäisen, siirtohetken ja alkion iän mukaan lasketun ajan perusteella ja aion tästä sanoa myös seuraavalla neuvolakäynnillä. 

Sokerirasitustestikin on nyt tehty, vaikka hieman ahdistikin mennä laboratorion odotushuoneeseen kahdeksi tunniksi tässä koronatilanteessa. Tulokset näyttivät omaan silmään normaaleilta, jopa hieman alakanttisilta, vai onkohan ihan normaalia, että lukema ei nouse tunnissa glukoosin juomisesta juuri ollenkaan ja laskee kahdessa tunnissa lähes takaisin 12 h jälkeiseen paastoarvoon? Kukaan ei ole soitellut perään, joten ehkäpä voin olettaa, että arvot ovat ok? Tai sitten kukaan ei ole katsonutkaan tuloksia? Ken tietää?

No entäpä sitten korona? Vähän laittaa kauhistuttamaan, mitä tapahtuu, jos sairastun. Lääkärini rauhoitteli kertomalla faktoja, joten rauhallisin mielin tässä tilanteeseen nähden ollaan, mutta kylläpä suututtaa, että nyt, kun vihdoin olen raskaana, en voi olla sitä julkisesti ja ylpeänä. Nyt ei päästä kertomaan uutisia kenellekään, ei myöskään tuleville isovanhemmille, ainakaan ennen Uudenmaan rajojen avaamista, koska olisi jotenkin latteaa kertoa asiasta puhelimessa. En myöskään halua lisätä vanhempiemme stressiä, koska sitähän raskausuutinen vääjäämättä aiheuttaisi tässä koronan värittämässä uudessa todellisuudessa. Toisaalta raskaus on nyt helppo pitää piilossa työkavereilta ja muilta, joille en ole vielä valmis asiasta avautumaan. Onneksi netti on pullollaan äitiysvaatetta ja vauvatavaroita, joita onkin tullut selailtua oikein urakalla! Ja tosiaan, sukupuolikin selvisi Nipt-testissä sen lisäksi, että saimme vahvistuksen kromosomien puolesta terveestä vauvasta. Ihme kyllä sekin oli helpotus, vaikka tiesimmekin siirretyn alkion olleen kromosomieiltaan normaali. Nyt vaan odotellaan seuraavaa ultraa laosettomuusklinikalla, toista neuvolakäyntiä, ensimmäistä neuvolalääkärin vastaanottoa ja rakenneultraa. Ja vatsan kasvamista! Nyt näytän vain lähinnä hyvin syöneeltä ja koronakiloja keränneeltä :) 

Rv 11+0: Zzzzzzz...

Enpä tiennyt väsymyksestä mitään tuossa pari viikkoa sitten väsymystä valitellessani. Nyt voisin torkkua kahdeksan tunnin yöunien päälle päiväunia koko päivän, eikä seuraavan yön unetkaan siitä häiriintyisi! Töissä on todellista tuskaa sinnitellä hereillä, kun silmäluomet roikkuu ja ajatus karkaa usein ihan muualle, kuin työn alla oleviin asioihin. Ruoka ei maita edelleenkään, vaan joudun väkisin ottamaan jotain syötävää pitkin päivää, jotta energiat ei olisi aivan nollilla. Kaipailen pahoinvointirannekkeitani, mutta olen laittanut ne johonkin niin varmaan paikkaan kolme vuotta sitten, etten ole vielä löytänyt niitä eikä sisu anna periksi hankkia uusia.

Mahatyypillä kaikki on kuitenkin hyvin. Nythän siellä asustelee jo sikiö (!), ja alkiopäivät ovat jo taakse jäänyttä elämää. Ultrassa kaikki vaikutti hyvältä, rakenteet olivat symmetriset ja sikiö liikkui jo melkoisesti. Kokoa sikiöllä oli nelisen päivää enemmän kuin raskauden kesto antaisi ymmärtää, mutta tuo heitto on normaalin rajoissa. Taitaa olla vaan pitkäselkäinen ja isopäinen tyyppi tulossa, kuten vanhempansa.

Ensi viikolla menemme niskapoimu-ultraan, mikä onkin aika jännä paikka, koska menemme ultraan Sikiölääketieteen keskukseen, jossa kävimme myös keskeytetyn Down-raskauden toteamisen aikana lapsivesipunktiossa ja geneetikon neuvonnassa. Paikka ahdistaa jo etukäteen, mutta yritän pitää tiukasti mielessä, että tällä kertaa kaikki on toisin. Samalla käynnillä otetaan Nipt-testi, jonka saan tässä raskaudessa automaattisesti, koska aiemmassa raskaudessa on todettu poikkeama. Myös yhdistelmäseula tulee todennäköisesti hälyttämään jo pelkästään ikäni takia, joten on oleellista muistaa, että alkion kromosomit on tutkittu, eikä mitään kajoavia tutkimuksia tällä kertaa tehdä, vaikka veriseula hälyttäisikin.

Neuvolan kanssa olen joutunut hieman taistelemaan, koska neuvolakäynnillä sovittuja lähetteitä ei ollutkaan tehty, joten vein ensimmäiset virtsanäytteet laboratorioon aivan turhaan ja joudunkin nyt juoksemaan verikokeissa kolme kertaa yhden sijasta, koska ensin puuttui nuo virtsasta tehtävät kokeet ja myöhemmin kävi ilmi, ettei yhdistelmäseulankaan lähetettä ollut. Onneksi ehdin vielä ottamaan sen sallittujen viikkojen rajoissa, mutta suututtaa kyllä suunnattomasti tälläinen ylimääräinen ja turha säätö ja laboratoriokokeiden perässä väsyneenä juokseminen. Noh, kaikki järjestyy, kunhan muistan laskea kymmeneen ja hengitellä rauhallisesti...

Syke kotidopplerilla

Kylläpä taas ehti käydä pessimistisiä ajatuksia mielessä, kun äsken etsin vauvan sykettä kotidopplerilla! Melko pitkän tovin sain haeskella, lisätä geeliä, vaihtaa asentoa ja tehdä kaikenlaisia temppuja melkein puolisen tuntia, ennenkuin onnistuin saamaa omaani tuplasti nopeamman sykkeen kuuluviin ja ruudulle. Sormetkin alkoi jo puutua. Mutta lopulta se onneksi kuului! Hieman keskilinjasta vasemmalle, aivan häpyluun yläpuolella nopea vahva syke, noin 170 lyöntiä minuutissa. Kylmä hiki vaihtui helpotukseen.

Alan uskoa tähän päivä päivältä yhä enemmän <3

Rv 10+1: Vilu

Paljon on tapahtunut sitten viime kirjoituksen. Ultrassa kaikki oli hyvin viimeksi kun kävin rv 9+0, ja ensimmäisellä neuvolakäynnilläkin meni kivasti. Sain äitiyskortin, juteltiin läpi asioita ja otettiin hemoglobiini sekä verenpaine. Alapaine oli koholla, yläpaine samaa luokkaa kuin normaalistikin, eli viitteen ylärajoilla. Hemoglobiini oli yli 140, joten hyvin se on noussut marraskuun pohjalukemien jälkeen. Ferritiini on vielä arvoitus, mutta sekin kontrolloidaan muutaman viikon kuluttua.

Oireista pahoinvointi on nostanut viime aikoina päätään, ja tuntuu päivittäin pahenevan aina iltaa kohti. Varsinkin voimakkaat hajut tekevät tosi pahaa ja laukaisevat helposti yökkäysrefleksin. Myös palelu on melkoisen usein kaverina, ja töissäkin pidän ylimääräistä lämpöpatteria päällä työhuoneessa, ettei hampaat kalisisi yhteen koko päivää. Ikenet maistuvat aivan omituiselle, aivan kuin makealle, ja sekin pahentaa pahoinvointia. Mies tuumasi, että minun pitäisi pestä hampaat, mutta kun sekään ei tunnu auttavan ikenien makuun. Vatsa on tällä hetkellä kovin turvoksissa, ja ihmettelen, jollei kukaan vielä epäile mitään. Iltaa kohti vatsa tuntuu oikein pullistuvan ja näyttää selkeältä raskausvatsalta. Jouduin siirtymään jo äitiysfarkkuihin, jotta pystyisin töissä istumaan työpöydän ääressä. En jaksanut enää tuskailla jatkuvasti vatsakumpua painavan housunkauluksen kanssa, ja korjailla sitä jatkuvasti parempaan asentoon.

Tässä yhtenä yönä heräsin käymään vessassa, ja siinä unen tokkurassa huomasin, että yöpaita oli aivan veressä. Muutaman kauhun täyteisen sekunnin jälkeen tajusin, että housuissa ei kuitenkaan ole mitään, joten veren täytyy tulla jostain muualta kuin alapäästä. Syypää löytyi Klexanen pistokohdasta vatsasta. Jostain syystä tuo pistokohta oli alkanut yöllä vuotaa uudelleen, eikä pistokohtaan laittamani laastarikaan ollut kestänyt sellaista verimäärää. Noh, pesukone onneksi pesee pyykit - pääasia ettei veri ollut mistään muualta peräisin! Muut tukilääkkeet on nyt lopetettu, ainoastaan Aspirin jatkuu ja Klexane, joka tosiaan aloitettiin vielä muutamaksi viikoksi varmistelemaan, ettei istukkaan tule tukoksia. Tänään kävin verikokeissa ottamassa ensimmäisen kolmanneksen seulaverikokeet ja vein virtsanäytteet, mutta ne joudun viemään joku kerta uudelleen, koska näytteenottajan koneella ei näkynytkään lähetettä virtsanäytettä varten. Neuvolasta se oli kyllä laitettu, mutta eipä voi mitään, uusi pissankuskausreissu on silti tiedossa.

Väsyttää

Ihmettelin aiemmin, että oireet ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt on päälle vyörynyt valtava väsymys ja lämmin ruoka, erityisesti kaikki liharuoat, ovat jo ajatuksena etovia. Elinen lohikin palasi kertaalleen suuhun nielemisen jälkeen. Pitäisi jaksaa työn ohessa opiskellakin, mutta se on nyt jäänyt täysin. Täytynee vielä yrittää jossain kohtaa pinnistellä, etten putoa kokonaan kyydistä.

Ensimmäinen neuvolakäynti on maanantaina. Olisi ollut henkisesti helpompaa mennä neuvolaan, jos oltaisiin käyty ultrassa eilen varmistamassa, että tyyppi on vielä kyydissä, mutta nyt kävi näin, että ultra-aikaa ei saatu perjantaille. Taikauskoinen minä haluaisi taas kauhistella sitä, että kävimme keskenmenneestä raskaudesta ensikäynnillä neuvolassa vuosi sitten tasan samana päivänä, kun katsotaan kalenteriviikkoa ja viikonpäivää. Järkiminä ei tuosta panikoi. Aika rankka neuvolakäynti varmasti silti tiedossa, kun taas kerran käydään samoja asioita läpi. Nähtäväksi jää, tuleeko mies mukaan vai ei.

Rv 7+3: Edelleen syke!

Käytiin eilen taas ultrassa vilkaisemassa, mitä vatsanpeitteiden alle kuuluu. Ja hyvää kuuluu edelleen - onneksi! Oireet loistaa edelleen poissaolollaan, kuten trisomiaraskaudessakin. Ainoita tavallisuudesta poikkeavia asioita ovat se, ettei tule nälkä, väsyttää ja ummetus vaivaa. Viimeisin voi johtua paitsi keltarauhashormonin vaikutuksesta, myös raudasta, jota menee isolla annoksella. Tukilääkkeitä aletaan nyt vähentää pikkuhiljaa, mikä kieltämättä hieman hirvittää, mutta pakkohan tähän asiaan on alkaa luottaa ennemmin tai myöhemmin. Uskaltauduin kaivamaan lipaston kätköistä kaikki vuosien varrella hankitut ja kudotut vauvan vaatteet ja kävin ne yksitellen läpi. Poistin myyntipakkaukset ja pakkasin kaiken takaisin lipastoon. Tuli vähän sellainen olo, että leikin kohtalon kanssa, mutta yritän tietoisesti tehdä asioita, jotka pakottavat ajattelemaan vauva-asioita eteenpäin, jotta en jämähdä liiaksi "ennen lopun alkua" -ajatteluun. Vielä kun saisin miehenkin uskomaan tähän niin, että en aina itse joutuisi aloittamaan vauvaan liittyviä keskusteluja, joihin mies sitten hymähtää jotain. Voikohan sitä kutsua edes keskusteluksi? Huoh.

Rv 6+3: Syke

Yksi suuri huoli vierähti sydämeltä eilen, kun näin ja kuulin ultrassa vahvan sykkeen! Alkion koko 6,3 mm vastasi viikkoja ja kaikki näytti hyvältä. Ihana positiivinen kokemus, joka oli kovin tarpeellinen tässä kohtaa. Oireita ei ole ollut juuri ollenkaan, ja mieli pyrkii tietenkin tulkitsemaan sen varoituksena. Siellä se papunen silti näytti olevan paikallaan ja hengissä. Ehkä oireitakin ehtii vielä lähiviikkojen aikana tulla, koska kovin aikaisilla viikoillahan tässä vielä mennään.

Rv 5+3: Ei oireita

Hcg:n mittaamisen jälkeen tein vielä eilen eli h5+2 digitestin, koska halusin tietää, nouseeko raskaushormoni normaalisti. Onneksi ruutuun tuli teksti Raskaana 3+! Testaaminen on vähän liiankin jännää, kun riskinähän on aina se, että viikkolukema onkin väärä todellisuuteen verrattuna. Tällä kertaa hcg vaikuttaisi nousevan normaalia tahtia, ja koska hcg testin mukaan on siis jo yli 2000 - koska tuo on tuloksen 3+ kynnysarvo - tulisi alkion näkyä jo myös ultrassa. Meillä on aika varattuna ensi viikon lopulle, samoille viikoille, kuin vuosi sitten, kun sykettä ei vielä nähty. Hieman kauhistuttaa ajankohtien osuminen samalle päivälle, mutta yritän olla olematta taikauskoinen. Olisin saanut ajan aiemminkin, mutta en halua mennä vielä sellaisena ajankohtana, jolloin sykkeen näkyminen on hyvin epätodennäköistä. Ensimmäinen neuvolakäyntikin on nyt varattu - onneksi vasta yhdeksännelle raskausviikolle. Hieman nauratti, kun hoitaja soitti keskitetystä ajanvarauksesta takaisin ja kysyi ensimmäisenä, varaanko aikaa itselleni! Mietin siinä hetken huvittuneena, että mahdoinpa kuulostaa vanhalta, jos tuollainen kysymys tulee ensimmäisenä mieleen. Saimme ajan samalle hoitajalle, jolla ehdimme käydä ensikäynnin vuosi sitten ennen keskenmenon toteamista. Sekin herättää ristiriitaisia tunteita, mutta ehkäpä yritän kallistua sen puolelle, että on hyvä, että hän tietää jo jonkin verran taustoista. Ja ehtiihän tässä vielä moneen kertaan miettiä näitäkin asioita. Ainakin aika on nyt varattu.
Kokonaisvaltaisesti tunnelma on todella ristiriitainen. Toinen puoli minussa haluaa jo raskauskuplaan suunnittelemaan hankintoja ja hipelöimään pieniä lipastoon kertyneitä vaatteita, kun taas toinen puoli yrittää pysyä neutraalina asian suhteen ja olla kuin mitään ei olisikaan meneillään. Mies lienee valinnut jälkimmäisen tien, mikä on täysin ymmärrettävää. Oireita ei juurikaan ole, pientä kohdun seudun juilimista ja turvotusta lukuunottamatta. Vuotoja ei onneksi ole ollut (kopkop). Edetään nyt siis ihan pikkuhiljaa hetki kerrallaan ja pienin askelin.

Rv 4+2

Hcg 459.

Ihanat numerot <3
Ultrassakaan ei näkynyt mitään hälyttävää tai poikkeavaa, mihin tarvitsisi puuttua. Näillä henki kulkee taas jonkun aikaa.

Uskaltaako hengittää?

Tiedätte varmaan, että digitaalisilla raskaustesteillä on hyvin kaksijakoinen vaikutus. Jo tikkuun pissatessa tietää, että hetken päästä joko stressi nousee potenssiin miljoona tai saa hetkeksi hengähtää. Menin sitten ja tein digitestin tänään, kun on dpo 14 ja rv 4+0. En malttanut edes odottaa kuin vajaat kaksi tuntia edellisestä vessakäynnistä, joten siinä testin raksuttaessa rauhoittelin itseäni sillä ajatuksella, ettei ne viikot nouse tasan todellisten viikkojen mukaan, koska hcg:n nousu on yksilöllistä, ja että todennäköisesti tein testin turhaan, koska tulos olisi sama kuin alkuviikosta. Mutta, luojan kiitos, ruutuun pärähtikin Raskaana 2-3! Hcg virtsassa on siis yli 200. Phuuuuh! Hermot ovat aivan tuhansina palasina, aivot jäässä, en uskalla hengittää ja ajatukset seilaa laidasta laitaan. Yhtään ei kyllä auta asiaa se, että juuri nyt on lisäksi melkoisen stressaava tilanne töissä. Lääkäri haluaa ultrata jo perjantaina, joten silloin on seuraava stressipiikki tiedossa. Ja toinen Nivestim-piikki myös. Jänniä päiviä eletään.

Kahden tulen välissä

Raskaustestiin tuli aamulla hailakka testiviiva. Olin kovin vakaasti päättänyt, etten testaa ennen huomista, mutta en kuitenkaan malttanut olla testaamatta. Huomenna alkio on laskennallisesti yksitoista päivää vanha. Laskennallisesti, koska alkio saavutti blastikystivaiheen vasta seitsemäntenä päivänä, mutta kun blastokysti siirretään, lasketaan raskausviikot viisipäiväisen mukaan. Ei siis ole väliä minä päivänä alkio saavuttaa blastokystivaiheen, koska sen jälkeen kaikkia blastokystejä kohdellaan samoin.

Turvottaa, väsyttää, alavatsalla polttelee ja kuplii. Yritän nyt pitää ajatukseni vielä kurissa ja testaan huomenna uudelleen. Ja varmasti aika monena aamuna vielä sen jälkeen. Aika näyttää, palataanko takaisin hoitojen pariin vai jatkuuko jännitys. Siispä lopputuloksesta riippumatta jokseenkin ahdistavia asioita tiedossa.

Siellä lepää

Siirto on nyt tehty. Kaikki meni hyvin, ei erityisiä ongelmia. Nyt vain odotellaan ja toivotaan, että kaikki kohdun solut tietävät tehtävänsä ja toimivat sen mukaisesti.

Ihan kohta

Alkio siirretään huomenna alkuiltapäivästä. Olo on ihmeen rauhallinen. Kauhuskenaariot on käyty läpi, mutta niiden vatvominen ja miettiminen olisi turhaa - en voi kaikkiin asioihin vaikuttaa. Näillä mennään ja toivotaan, että maailmankaikkeus on meidän puolella.

Siirtovalmisteluja

Viimeisimmässä ultrassa näkyi oikeanlainen kolmilehtinen rakenne kohdussa ja limakalvon paksuus oli hyvä. Johtofollikkelia täytyy vielä hieman kasvatella ennen irrotuspiikkiä, joten jääkaappiin viimeisestä stimulaatiosta jäänyt avaamaton Pergoveris pääsi hyötykäyttöön. Toinen follikkeli oli lähes samankokoinen, ja jäi hieman kalvamaan, että tässä menee nyt kaksi munarakkulaa ihan hukkaan. Toisaalta ei voi tietää onko niissä edes munasoluja tai jos on, niin minkä laatuisia, joten aivan turhaahan sellaista on surra. Alkuviikosta menen vielä uudelleen ultraan, ja alkionsiirto tehdään siitä noin viikon kuluttua. Nyt noudatan vain järjestelmällisesti annettuja ohjeita miettimättä liikaa itse mitä teen ja minkä takia. Luotan tähän prosessiin. Ja muistan hengittää.

Pakene tai hyökkää

Lähestyvä siirto herättää ristiriitaisia tunteita. On aivan ihanaa ja uskomatonta, että saatiin normaali alkio, ja että se siirretään reilun viikon sisään, mutta samanaikaisesti käyn sisäistä taistelua. Tasapainoilen lannistavien ajatusten ja yltiöpäisen tulevaisuuden toivon välillä. Toisinaan löydän itseni itkupotkuraivohuutamasta kaikkea tätä epäreiluutta, jota ollaan viime vuosina kohdattu ja silmänräpäyksessä kehon valtaa lämmin onnentunne siitä, miten etuoikeutettuja ollaan, kun meillä on hoitoihin mahdollisuus. Kunnes muistan miten monta askelta onkaan mahdollista astua sivuun vielä ennen kuin alkio on kohdussa. Ja mitä kaikkea siirron jälkeen voikaan hermoilla! Vuoristorata siis jatkuu varmasti aivan joka tapauksessa, täysin riippumatta siitä onnistuuko siirto, alkaako raskaus vai ei ja siitä mitä tapahtuu siirron jälkeen. Loma ei, vastoin odotuksiani, ole helpottanut oloa lainkaan. On ollut aivan liian paljon aikaa ajatella asiaa, ja henkisesti on sittenkin helpompaa olla silloin, kun työ vie suurimman osan ajattelukapasiteetista, vaikka samalla sitten pohtiikin, voisiko maailmankaikkeus ymmärtää paremmin helpottaa raskauden alkua, jos keskittyisin intensiivisesti vain siihen ja unohtaisin kaiken muun. Eli voisiko olla niin, että raskautumispisteitä ostetaan omistamalla mahdollisimman monta ajatusta juuri sille asialle? Toivottavasti ei. On pelottavaa huomata, miten oma pää alkaa hajota, pirstoutua palanen kerrallaan. Yksityiskohdat katoavat mielestä, aloitekyky hoitojen suhteen vähenee ja siirtää yhä suuremman osan ajattelutyöstä muille. Tämä olo on jo tuttu aiempien siirtojen kohdalta. Kun omin toimin ei enää pysty vaikuttamaan asioihin, on annettava kaikki vastuu muille, ja heittäydyttävä niiden kannateltaviksi, jotka tekevät tätä työkseen. Siitä täydet pisteet lääkärilleni ja klinikan hoitajille! Koen olevani turvallisissa ja osaavissa käsissä, ja voin huoletta jättää itseni muiden ohjailtavaksi, koska tiedän, että pieninkin yksityiskohta on nyt mietitty. Sattuman osuus on minimoitu, mutta tietenkin aina on se pienen pieni marginaali, jolle kukaan ei voi mitään. Ei voi tietää, tarkoittaako se uhkaa vai mahdollisuutta. Yritän pitää mielessä, että joskus tapahtuu myös ihmeitä - ja siitäkös kyynelhanat aukeaakin.