3. tammikuuta 2020
Pakene tai hyökkää
Lähestyvä siirto herättää ristiriitaisia tunteita. On aivan ihanaa ja uskomatonta, että saatiin normaali alkio, ja että se siirretään reilun viikon sisään, mutta samanaikaisesti käyn sisäistä taistelua. Tasapainoilen lannistavien ajatusten ja yltiöpäisen tulevaisuuden toivon välillä. Toisinaan löydän itseni itkupotkuraivohuutamasta kaikkea tätä epäreiluutta, jota ollaan viime vuosina kohdattu ja silmänräpäyksessä kehon valtaa lämmin onnentunne siitä, miten etuoikeutettuja ollaan, kun meillä on hoitoihin mahdollisuus. Kunnes muistan miten monta askelta onkaan mahdollista astua sivuun vielä ennen kuin alkio on kohdussa. Ja mitä kaikkea siirron jälkeen voikaan hermoilla! Vuoristorata siis jatkuu varmasti aivan joka tapauksessa, täysin riippumatta siitä onnistuuko siirto, alkaako raskaus vai ei ja siitä mitä tapahtuu siirron jälkeen. Loma ei, vastoin odotuksiani, ole helpottanut oloa lainkaan. On ollut aivan liian paljon aikaa ajatella asiaa, ja henkisesti on sittenkin helpompaa olla silloin, kun työ vie suurimman osan ajattelukapasiteetista, vaikka samalla sitten pohtiikin, voisiko maailmankaikkeus ymmärtää paremmin helpottaa raskauden alkua, jos keskittyisin intensiivisesti vain siihen ja unohtaisin kaiken muun. Eli voisiko olla niin, että raskautumispisteitä ostetaan omistamalla mahdollisimman monta ajatusta juuri sille asialle? Toivottavasti ei. On pelottavaa huomata, miten oma pää alkaa hajota, pirstoutua palanen kerrallaan. Yksityiskohdat katoavat mielestä, aloitekyky hoitojen suhteen vähenee ja siirtää yhä suuremman osan ajattelutyöstä muille. Tämä olo on jo tuttu aiempien siirtojen kohdalta. Kun omin toimin ei enää pysty vaikuttamaan asioihin, on annettava kaikki vastuu muille, ja heittäydyttävä niiden kannateltaviksi, jotka tekevät tätä työkseen. Siitä täydet pisteet lääkärilleni ja klinikan hoitajille! Koen olevani turvallisissa ja osaavissa käsissä, ja voin huoletta jättää itseni muiden ohjailtavaksi, koska tiedän, että pieninkin yksityiskohta on nyt mietitty. Sattuman osuus on minimoitu, mutta tietenkin aina on se pienen pieni marginaali, jolle kukaan ei voi mitään. Ei voi tietää, tarkoittaako se uhkaa vai mahdollisuutta. Yritän pitää mielessä, että joskus tapahtuu myös ihmeitä - ja siitäkös kyynelhanat aukeaakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Toivon teille kaikkea hyvää siirtoon ja tietysti sitä, että päivät ennen siirtoa kuluisivat nopeasti. Olen myös itse huomannut, että kauan odotettu loma ei välttämättä ole juurikaan ladannut akkuja. Minulla ei myöskään ole töissä aikaa miettiä lapsettomuushoitojen tilannetta tai sitä, miten tästä kaikesta selvitään. Nyt lomalla ajatteluaikaa on ollut - liikaakin. Asioita (mm. viimeisintä tuloksetonta siirtoa) tulee mietittyä ja vatvottua siihen malliin, että yöt kuluvat muuten kuin nukkuen. Seuraavaksi onkin sitten huono omatunto itselleen kehittämästä stressistä ja sen negatiivisista vaikutuksista: onko niin, että munasolut hedelmöittyvät entistä huonommin seuraavassa hoidossa?
VastaaPoistaKun omat ajatukset ja tunteet menevät vuoristorataa, niin pitäisi ehkä enemmän yrittää keskittyä niihin pieniin ja tärkeisiin positiivisiin asioihin, jotka oikeastaan ovat aika isoja. Esimerkiksi siihen mistä sinäkin kirjoitit eli oma tilanne on sellainen, että hoitojen jatkaminen on ollut mahdollista. Tai siihen, että on "vain" lapsettomuushoidoissa; niin vaikealta, ahdistavalta, kipeältä ja turhauttavalta kuin kaikki tuntuukin, niin voin mieltää itseni kuitenkin vielä suhteellisen perusterveeksi ihmiseksi ilman mitään vakavaa (hengenvaarallista) sairautta. Kun elämä pyörii lapsettomuushoitojen ympärillä niin etenkin jälkimmäinen unohtuu itseltä. Se lienee inhimillistä. En tosin tiedä voinko puhua "vain lapsettomuushoidoista" ilman, että ilmaisuun ei liittyisi lähtökohtaisesti jotenkin väheksyvä asenne hoitoja läpikäyvien ihmisten tuskaa kohtaan. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä kenenkään tilannetta. Enemmän lienee kyse siitä, että omaa mieltä yrittää valmistaa tulevaan - myös siihen, miten miten oma pää pysyy kasassa hoitojen mahdollisesti päättyessä tuloksettomina. Jään edelleen seuraamaan miten teidän matka jatkuu ja toivon parasta tulevaan siirtoon <3 Nimim. "Realisti" (joka kommentoi anonyymina yhtä aiempaa tekstiäsi)
Kiitos <3
VastaaPoistaAjatusten ääripäiden korostuminen lienee juuri sitä, että mieli yrittää aivan vimmatusti valmistautua kaikkiin mahdollisiin lopputuloksiin, tuntea jo etukäteen osan siitä tuskasta tai ilosta, johon alkionsiirron tulos väistämättä johtaa. Melko kuluttavaa se on kyllä, ja kortisonin aloitus tuntuu pahentaneen oirehtimista. Ja huonot unet! Unen tärkeys on tässä prosessissa käynyt hyvin selväksi, koska hyvin levänneellä päällä on helpompi tulla järkeviin johtopäätöksiin hallitsemattomasti kimpoilevien ajatusten sijaan. En oikein tunnista itseäni tässä siirtoa edeltävässä "antautumisvaiheessa", ja sekin tuntuu jotenkin hankalalta. Yritän keskittyä hyvään ja olla yrittämättä muuttaa asioita, joihin en voi vaikuttaa tai joiden olemassaolosta en edes tiedä. Mutta toivoa en taida uskaltaa. Annan nyt vain asioiden tapahtua omalla painollaan ja katson mitä tästä kaikesta seuraa. Ehkä jotain hyvää.
Olen pahoillani, ettei teillä siirto onnistunut <3 Onnen kipinöitä jatkoon!