10. marraskuuta 2019

Isänpäivä

Kävin tänään juhlistamassa omaa isääni. Oltiin omalla perheellä koolla, minä, siskoni, äitini ja isäni. Kotimatkalla mietin, miten mielelläni haluaisin isäni tulevan isoisäksi, miten tärkeää se olisi isälleni ja mitä kaikkea isäni lapsenlapselleen opettaisi. Samalla pohdin tapahtuuko sitä koskaan. Lapsettomuuden suru ei aina koske vain yhtä pariskuntaa, vaan kuten meidän tapauksessa, se koskee myös edellistä sukupolvea. Heistä ei ehkä koskaan tule isovanhempia. Eikä siskostani tätiä.

Mies oli koko päivän kotona, jäi kotiin yksinään mielestäni aika synkissä tunnelmissa, kun lähdin, eikä suostunut asiasta puhumaan. En edes tiedä oliko ahdistuksen syy isänpäivässä vai jossain muussa, mutta montakaan sanaa ei koko päivänä puhunut. Miten toista voisi tuollaisessa tilanteessa auttaa, kun ei halua raottaa ajatuksiaan piirun vertaa? Ehkä synkistelyn syy olikin aivan toisaalla - en voi kuin arvailla. Silti huolettaa kovasti, koska mies ei puhu näistä asioista kenenkään kanssa. Kantaa kaiken sisällään ja on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut tai olisi parhaillaankaan meneillään. Surettaa, ettei osaa tai halua pukea tuntojaan sanoiksi, ja harmittaa, että on tälläisen ihmistä sisältä syövyttävän mallin omaksunut. Ennen kaikkea turhauttaa, etten voi asialle mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti