On ilmaantunut aivan uusi fyysinen oire: huimaus. Kävelen kuin pumpulissa, päässä heittää jopa istuessa. Luin jo eräiden yksityisten lääkäritalojen sivuilta, että huimaus voi olla pitkittyneen stressin oire. Sitähän tässä on kyllä ollut riittämiin viime vuosien aikana, joten ei olisi mikään ihme, jos johtuisi siitä. Puhkeaisiko tälläinen reaktio juuri loman kynnyksellä, kun ihan kohta saa rentoutua ja unohtaa pakolliset asiat, mutta ei ihan vielä? Kesälomaan on muutama viikko aikaa, ja työssäkäynti alkaa jo tuntua jokapäiväiseltä pakolliselta sinnittelyltä, mutta ei anna sisu periksi hakea sairauslomaa. "Jaksan vielä viikonloppuun asti, jaksan vielä alkiobiopsian tuloksiin asti, jaksan vielä kesälomaan asti, jaksan, jaksan..." Jos jaksamisesta jaettaisiin mitaleja, olisin jo ansainnut ne kaikki - moneen kertaan.
Alkion biopsian tulokset eivät ole vielä tulleet. Vaihtoehtojahan on kaksi: roskiskamaa tai ei-roskiskamaa. Todennäköisyys jälkimmäiseen on häviävän pieni, koska en usko, että meidän kohdalla enää pätee mitkään tilastolliset prosentit. En uskalla soittaa ja kysyä, vaikka onkin mahdollista, että tulokset ovat jo jossain mapissa, mutta niistä ei ole vielä ehditty ilmoittaa meille. En osaa päättää vieläkö pitäisi tehdä uusi, tällä kertaa viimeinen keräys. Toisaalta tilanne ei tästä enää huonommaksi pääse, joten yksi keräys sinne tai tänne ei tunnu missään muualla kuin lovena lompakossa, mutta toisaalta ilmoittautuminen lahjamunasolujonoon toi hetkellisesti niin suuren helpotuksen tunteen, että mietin kantaisiko se positiivinen tunne pidemmällekin eteenpäin, jos luopuisi kokonaan omista soluista tässä ja nyt. Kukaanhan ei voi sanoa, etteikö oltaisi jo yritetty tarpeeksi sitkeästi ja tarpeeksi kauan omilla! Lääkärin toiveikkuus ajaa kuitenkin ajatuksia edelleen omien suuntaan, koska kaikkia konsteja ei ole vielä käyty läpi. Jossain kohdin täytyy silti puhaltaa peli poikki, mutta onko se kohta tässä? Mistä sen tietää? Kadunko, jollen vielä yritä?
Näin tänään raitiovaunussa parivuotiaan punatukkaisen tytön keltaisissa leggingsseissä, kesäsandaalit jalassaan. Mietin näyttäisikö minun geneettinen lapseni samalta. Katsoin myös vanhempia. Kumpikaan ei ollut punatukkainen, ja pienen ohimenevän hetken ajattelin, että ehkä hekin ovat käyneet samoja vaikeita asioita läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti