Tyhjän päällä

Alkio siirrettiin joulukuussa, mutta se ei kiinnittynyt. Tavallaanhan sitä jo osasikin odottaa, mutta pieni pettymys se oli silti. Tässä siirrossa meni kaikki ulkoiset tekijät pieleen, koska siirtopäivän jälkeisenä päivänä sain influenssadiagnoosin ja sen jälkeen vielä keuhkoputkentulehduksen jälkitaudiksi. Kuume ehdi nousta 38.7 °c saakka, ja oli pakko ottaa panadolia, joten eiköhän alkion päivät olleet luetut jo sillä hetkellä. Kävin virallisessa veritestissäkin hakemassa negatuloksen, vaikka kotitestithän sen olivat jo kertoneet, ettei taaskaan tärpännyt.

Nyt on pakastin tyhjä, ei mitään siirrettävää. Uuden hoidon, eli laskujeni mukaan jo kuudennen sellaisen, lääkkeet odottaa jääkaapissa seuraavan kierron toista kiertopäivää ja pistosten alkua. Kauankohan tätä oravanpyörää jaksaa? Toisaalta hoidot tuntuvat suhteellisen helpoilta, kun tietää jo miten homma etenee, mutta hoitojen tuloksettomuus alkaa pikkuhiljaa kalvaa sisältä. Töissäkin on alkanut olla vaikeaa, eikä oikein mikään töihin liittyvä edes kiinnosta. Noh, nyt tuli pakostakin lomailtua sairastelun takia, joten jospa tämä tästä. Valoa ja kevättä kohti onneksi ollaan menossa. Ajattelinkohan viime keväänä samoin?

Laskennallisesti viidestä blastosta yksi kasvaa lapseksi asti, joten laitan nyt uskoni tilastoihin. Tälle menetetylle alkiolle kudoin surutyönä vaaleanpunaiset villahaalarit. Pääsivät lipastoon odottelemaan.