Luteaalivaiheen piikitykset ovat sujuneet hyvin. Ei kipuja, ei oireita, ei mitään. Ekassa kontrolliultrassa näkyi kaksi munarakkulaa kummallakin puolella, toisessa yksi oikealla ja kaksi vasemmalla. Minne lie yksi kadonnut matkan varrella. Piikitykset jatkuukin nyt melko kauan, kolmatta viikkoa, koska viime ultrassa rakkulat oli vasta noin kymmenmillisiä. Niiden lisäksi näkyi pienempiä, jotka tuskin ehtii mukaan. Mulla on rakkulat aiemmin kasvaneet aika huimaa vauhtia ihan viimeisinä päivinä, joten toivon, etteivät ehdi irrota itsekseen ennen luteaalivaiheen punktiota, joka on ensi viikon alussa. Ultrataan vielä huomenna ja mahdollisesti perjantaina, joten enköhän ehdi jarrupiikin aloittaa ihan ajoissa.
Jotenkin tuntuu ihan hirveän surkealta tuon yhden rakkulan katoaminen. Eihän se ole kuin yksi follikkeli, joka ei vaan alkanut kasvaa vaan surkastui pois, mutta kolme kuulostaa taas niin paljon vähemmältä kuin neljä. Ja nyt heti tuon kirjoitettuani tunnen itseni typeräksi ajatuksineni. Haluaisin vaan niin kovasti haaveilla kymmenestä alkiosta kahden sijaan. Jos saadaankin vaikka vaan neljä alkiota yhteensä, eli tästä kierrosta vain yksi, tuntuisi kauhealta alkaa viljellä niitä blastoiksi ja mahdollisesti menettää ne. Turhauttaa ajatella, että toiset saa kymmeniä rakkuloita tyhjennettyä yhdellä punktiolla. Lääkäri tosin muistutti, että tyhjennettyjen follien määrä ei kerro mitään niiden laadusta, eikä noista suurista määristäkään välttämättä saada kuin pari hyvää alkiota. Veikkaan, että nämä ajatukset kumpuaa nyt siitä, että joudun näkemään työkaverin pyöristyvän vatsan joka päivä töissä. Pää ei vaan nyt kestä sitä yhtään. Tilanne on sinänsä surkuhupaisa, kun samasta pienestä porukasta yksi käy äitiysneuvolassa (julkisesti) ja toinen lapsettomuushoidoissa (salassa). On se vaan niin saakelin epäreilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti