Tuhkan lasku

En ole aiemmin käynyt Honkanummen hautausmaalla. Eilen ajoimme sinne varttia vaille yhdeksitoista tuhkan laskua varten. Sen pienen, jota emme koskaan saaneet. Etsimme uurnien luovutushuoneen ja odotimme siellä hetken, kunnes vahtimestari toi uurnan pöydälle. Saimme olla hetken kahden uurnan kanssa, ja sitten kävelimme vahtimestarin perässä hautapaikalle syntymättömien lasten muistolehtoon. Tilaisuus oli koruton ja jopa jollain tapaa karu, kun vahtimestari kolisti tuhkat uurnasta ja hautasi ne hiekalla. Katsoi meitä, nyökkäsi ja sanoi "Näkemiin" ja me jäimme seisomaan haudalle. Mutta mitäpä siinä tuntemattomille ihmisille olisi muuta sanonutkaan tuollaisessa tilanteessa. Kunnioittava tilaisuus kuitenkin oli kaikin puolin, ja tuli hyvä mieli, että menimme paikalle. Olimme taas ainoat paikalla, vaikka kyseessä olivat siis kaikkien viime aikoina tuhkattujen sikiöiden tuhkat. Hyvä niin, sillä saimme vahtimestarin mentyä keskenämme rauhassa itkeä ja jättää jäähyväiset. Laskimme edellisenä iltana kokoamani pienen kukkavihkon suuren männyn juurelle köynnöshortensian alle. Vihkoon valitsin karmiininpunaista freesiaa ja valkoisia ruusuja sekä tuijan ja kuusen oksia omalta pihaltamme. Tein taas surutyötä sitomalla kimpun itse, ja se tuntui lohdulliselta. Katselimme vielä muistolehtoon jätettyjä esineitä ja kiviin kiinnitettyjä muistolaattoja. Itse emme laattaa halunneet, meille riittää, että voimme käydä jättämässä kukat männyn luo. Kävellessämme takaisin autolle aurinko paistoi ja vettä tihkutteli. Kesän merkki. Ja seuraavana aamuna maa peittyikin lumesta.