Tripla

Sain pgs-tulokset. Alkiossa oli kolme eri trisomiaa, Downin lisäksi kaksi muuta. En ole yllättynyt, mutta onhan tämä nyt aika surkea tilanne. Päällimmäisenä on se ajatus, että minun vanhoilla, huonosti hedelmöittyvillä ja väärin jakautuvilla soluilla ei enää saada lasta aikaiseksi. Itken ja parun nyt tätä surkeutta pari viikkoa, sitten näen lääkärin, ja teen päätöksen viimeisestä hoidosta, kun kuulen sen hetken antraalifollikkelien määrän. Mitään ihmeitä tuskin on odotettavissa, joten käytännössä toivon, että lahjoittaja löytyisi nopeasti!

Huimaa

On ilmaantunut aivan uusi fyysinen oire: huimaus. Kävelen kuin pumpulissa, päässä heittää jopa istuessa. Luin jo eräiden yksityisten lääkäritalojen sivuilta, että huimaus voi olla pitkittyneen stressin oire. Sitähän tässä on kyllä ollut riittämiin viime vuosien aikana, joten ei olisi mikään ihme, jos johtuisi siitä. Puhkeaisiko tälläinen reaktio juuri loman kynnyksellä, kun ihan kohta saa rentoutua ja unohtaa pakolliset asiat, mutta ei ihan vielä? Kesälomaan on muutama viikko aikaa, ja työssäkäynti alkaa jo tuntua jokapäiväiseltä pakolliselta sinnittelyltä, mutta ei anna sisu periksi hakea sairauslomaa. "Jaksan vielä viikonloppuun asti, jaksan vielä alkiobiopsian tuloksiin asti, jaksan vielä kesälomaan asti, jaksan, jaksan..." Jos jaksamisesta jaettaisiin mitaleja, olisin jo ansainnut ne kaikki - moneen kertaan.

Alkion biopsian tulokset eivät ole vielä tulleet. Vaihtoehtojahan on kaksi: roskiskamaa tai ei-roskiskamaa. Todennäköisyys jälkimmäiseen on häviävän pieni, koska en usko, että meidän kohdalla enää pätee mitkään tilastolliset prosentit. En uskalla soittaa ja kysyä, vaikka onkin mahdollista, että tulokset ovat jo jossain mapissa, mutta niistä ei ole vielä ehditty ilmoittaa meille. En osaa päättää vieläkö pitäisi tehdä uusi, tällä kertaa viimeinen keräys. Toisaalta tilanne ei tästä enää huonommaksi pääse, joten yksi keräys sinne tai tänne ei tunnu missään muualla kuin lovena lompakossa, mutta toisaalta ilmoittautuminen lahjamunasolujonoon toi hetkellisesti niin suuren helpotuksen tunteen, että mietin kantaisiko se positiivinen tunne pidemmällekin eteenpäin, jos luopuisi kokonaan omista soluista tässä ja nyt. Kukaanhan ei voi sanoa, etteikö oltaisi jo yritetty tarpeeksi sitkeästi ja tarpeeksi kauan omilla! Lääkärin toiveikkuus ajaa kuitenkin ajatuksia edelleen omien suuntaan, koska kaikkia konsteja ei ole vielä käyty läpi. Jossain kohdin täytyy silti puhaltaa peli poikki, mutta onko se kohta tässä? Mistä sen tietää? Kadunko, jollen vielä yritä?

Näin tänään raitiovaunussa parivuotiaan punatukkaisen tytön keltaisissa leggingsseissä, kesäsandaalit jalassaan. Mietin näyttäisikö minun geneettinen lapseni samalta. Katsoin myös vanhempia. Kumpikaan ei ollut punatukkainen, ja pienen ohimenevän hetken ajattelin, että ehkä hekin ovat käyneet samoja vaikeita asioita läpi.

Taas tuli kesä

Niin ne vuodet vierii. Vuosi sitten valmistauduin toiveikkaana kohdun biopsiaan ajatuksella, että nyt jos ei koskaan alkaa tapahtua. No ei sitten tapahtunut yhtään mitään. Edelleen ollaan samassa pisteessä kuin neljä vuotta sitten, vaikka toki tässä on saatu arvokasta tietoa matkan varrella. Mutta mikään näistä tiedonjyvistä ei ole johtanut siihen, että raskaus olisi saatu jatkumaan ja lapsi syntymään tähän maailmaan. Toisaalta kannattaako tänne syntyäkään, kun elämä on tällaista, että vaikka mitä teet, et vaan kertakaikkiaan onnistu siinä mikä olisi kaikkein tärkeintä.

Viimeistään parin viikon päästä pitäisi tulla viime ivf-hoidossa saadun blastokystin pgs-tulokset. Mentiin tässäkin hoidossa seitsemästä saadusta munasolusta neljän hedelmöittyneen kautta yhteen ainoaan 5-päiväiseen blastokystiin, joten kaikki meni lähestulkoon edellisten hoitojen käsikirjoituksen mukaisesti. Sinänsä hoito oli onneksi kevyempi, kun omaa kiertoa ei tällä kertaa ajettu alas, vaan tuettiin lääkkein omaa kiertoa. Tietty nyt jännittää onko tuosta alkiosta mihinkään, vai oliko koko viiden tonnin hoito täysi hukkareissu. Elämä on.